Koti Kansallissosialismi.com Oudot miehet George W. Bushin sodan takana

Oudot miehet George W. Bushin sodan takana

0

New Statesman 7.4.2003

Michael Lind

(Punaisella merkityt henkilöt juutalaisia, suom. huom.)

Kuvittele uutta britti-invaasiota Egyptiin, invaasiota, jonka olisivat järjestäneet Ian Paisleyn seuraajat, ja sinulla on jonkinlainen käsitys siitä, mitä Washingtonissa tapahtuu. Michael Lind penkoo uuskonservatiivien vallankaappausta.

Sekä Amerikan liittolaiset että viholliset ovat typertyneitä. Mitä Yhdysvalloissa on meneillään? Kuka luo ulkopolitiikan? Entä mitä he yrittävät saavuttaa? Kvasimarxilaiset selitykset öljystä ja amerikkalaisesta kapitalismista ovat vääriä. Kyllä, amerikkalaiset öljy-yhtiöt ja urakoijat hyväksyvät Irakin raunioittamisen. Kuitenkaan öljybisnes, arabipuolueellisuuksineen, ei yllyttänyt tähän sotaan sen enempää kuin se tukee Bushin hallituksen läheistä liittolaisuutta Ariel Sharonin kanssa. Presidentti Bush ja varapresidentti Cheney eivät edes ole aitoja “Teksasin öljymiehiä” vaan urapoliitikkoja, jotka, tehtävissään julkisuudessa, olisivat voineet käyttää yhteyksiään rikastuttaakseen itseään pamppuina viljabisneksessä, mikäli he olisivat olleet Kansasin asukkaita, tai teknologiayrityksissä, jos he olisivat olleet kalifornialaisia.

Yhtä väärä on teoria siitä, että amerikkalainen ja eurooppalainen sivilisaatio ovat lähteneet päinvastaisiin suuntiin. Uuskonservatiivisen propagandistin Robert Kaganin teesi siitä, että amerikkalaiset ovat sotaisia ja eurooppalaiset pasifisteja, on täyttä hölynpölyä. Suurin osa amerikkalaisista jätti äänestämättä niin Al Gorea kuin Ralph Naderiakin vuonna 2000. Ilman harvasti asuttujen oikeistolaisten osavaltioiden yliedustusta sekä valitsijamiehissä että senaatissa Valkoinen talo ja senaatti olisivat tänä päivänä demokraattien hallinnassa, joiden näkemykset ja arvot, kaikessa sodasta hyvinvointivaltioon, ovat hyvin lähellä länsieurooppalaisia.

Sekä talousdeterministinen teoria että kulttuurien yhteentörmäys -teoria ovat vakuuttavia: ne olettavat, että hiljattain tapahtunut vallankumous Yhdysvaltain ulkopolitiikassa on seurausta omituisista mutta ymmärrettävistä voimista järjestäytyneessä maailmassa. Totuus on hälyttävämpää. Monien omituisten ja arvaamattomien sattumien seurauksena – kuten George W. Bushin presidentiksi pääsy valinnan eikä äänestyksen kautta sekä syyskuun 11. päivän vuoksi – maailman ainoan supervallan ulkopolitiikka on pienen klikin sanelemaa – klikin, joka ei edusta Yhdysvaltain väestöä eikä ulkopoliittisen järjestelmän valtavirtaa.

Ydinryhmä koostuu tällä hetkellä uuskonservatiiveista puolustusintellektuelleista (heitä kutsutaan “uuskonservatiiveiksi”, koska monet heistä aloittivat anti-stalinistisina vasemmistolaisina tai liberaaleina ennen kuin he siirtyivät äärioikealle). Hallituksen sisällä pääpuolustusintellektuellihin lukeutuu esimerkiksi Paul Wolfowitz, joka on varapuolustusministeri. Hän on Bushin hallituksen pääsuunnittelija. Donald Rumsfeld on vanhempi päähahmo, joka pitää puolustusministerin paikkaa vain, koska Wolfowitz itse on liian kiistelty henkilö. Muihin voidaan lukea Douglas Feith (kolmosmies Pentagonissa), Lewis “Scooter” Libby (Wolfowitzin suojatti, joka on Cheneyn henkilöstöpäällikkö), John R. Bolton (oikeistolainen, joka on määrätty ulkoministeriöön pitämään Colin Powell kurissa) sekä Elliot Abrams, joka on hiljattain nimitetty kansallisen turvallisuusneuvoston Lähi-idän politiikan johtajaksi. Ulkopuolella ovat James Woolsey, entinen CIA:n johtaja, joka on toistuvasti yrittänyt liittää sekä 9/11-tapauksen että pernaruttokirjeet Yhdysvalloissa Saddam Husseiniin, sekä Richard Perle, joka juuri erosi palkattomasta puolustuministeriön neuvonantajan virastaan lobbausskandaalin vuoksi. Suurin osa näistä “asiantuntijoista” ei koskaan palvellut asevoimissa. Kuitenkin heidän päämajansa on nyt siviilipuolustusministerin toimisto, jossa nämä republikaanien poliittiset nimitykset ovat halveksittuja ja vailla luottamusta republikaanisten ammattisotilaiden keskuudessa.

Useimmilla uuskonservatiivisista puolustusintellektuelleista on juurensa vasemmistossa, ei oikeistossa. He ovat pitkälti tuotteita 1930–40-lukujen juutalaisamerikkalaisesta trotskilaisesta liikkeestä, joka muuntautui antikommunistiseksi liberalismiksi 1950- ja 1970-lukujen välillä ja lopulta eräänlaiseksi militaristiseksi ja imperialistiseksi oikeistoksi, jolla ei ole edeltäjiä amerikkalaisessa kulttuurissa tai poliittisessa historiassa. Heidän Israelin Likud-puolueen taktiikkojen ihailuunsa, mukaan lukien ennaltaehkäisevä sodankäynti kuten Israelin vuoden 1981 hyökkäys Irakin Osirakin ydinreaktoriin, on sekoittunut kummia ideologisen kiihkon purkauksia “demokratian” puolesta. He kutsuvat vallankumouksellista ideologiaansa “wilsonismiksi” (presidentti Woodrow Wilsonin mukaan), mutta se on tosiasiassa Trotskin teoriaa jatkuvasta vallankumouksesta sekoittuneena äärioikeistolaiseen sionismin Likudin-haaraan. Aidot amerikkalaiset wilsonistit uskovat kansojen, kuten palestiinalaisten, itsemääräämisoikeuteen.

Uuskonservatiiviset puolustusintellektuellit, sekä todellisen Pentagonin sisä- että ulkopuolella olevat, ovat Israel-lobbaajien ja uskonnollisen oikeiston “Pentagonin” keskuksessa sekä konservatiivisissa aivoriihissä, säätiöissä ja mediaimperiumeissa. Aivoriihet, kuten American Enterprise Institute (AEI) ja Centre for Strategic and International Studies (CSIS) tarjoavat kodin uuskonservatiiveille “sisä- sekä ulkopuolisille”, kun he eivät ole hallituksessa (Perle on AEI:n jäsen). Raha ei tule niinkään yrityksiltä vaan vuosikymmeniä vanhoilta konservatiivisilta säätiöiltä, kuten Bradley and Olin -säätiöt, jotka tuhlaavat kauan kuolleina olleiden teollisuusmiesten kuolinpesiä. Uuskonservatiivinen ulkopolitiikka ei heijasta liike-elämän etuja millään suoralla tavalla. Uuskonservatiivit ovat idealisteja, eivät opportunisteja.

Pääyhteys konservatiivisten aivoriihien ja Israel-lobbaajien välillä on Washingtonissa sijaitseva ja Likudia tukeva Jewish Institute for National Security Affairs (Jinsa), joka valmentaa monia ei-juutalaisia puolustusasiantuntijoita lähettämällä heidät matkoille Israeliin. Se lennätti kenraali Jay Garneria, joka on nyt nimetty Bushin prokonsuliksi miehitetyssä Irakissa. Lokakuussa 2000 hän oli mukana allekirjoittamassa Jinsan kirjettä, joka alkoi: “Me […] uskomme, että nykyisten myllerrysten aikana Israelissa Israelin puolustusvoimat ovat harjoittaneet merkittävää pidättyväisyyttä tappavan väkivallan edessä, jonka on järjestänyt palestiinalaisviranomaisten johto.”

Israel-lobbaajat itse ovat jakautuneet juutalaisiin ja kristittyihin siipiin. Wolfowitzilla ja Feithillä on läheisiä siteitä juutalaisamerikkalaisiin Israel-lobbaajiin. Wolfowitz, jolla on sukulaisia Israelissa, on palvellut Bushin hallituksen yhteyshenkilönä American Israel Public Affairs Committeessa. Zionist Organisation of America antoi palkinnon Feithille viitaten häneen “pro-Israel-aktivistina”. Ollessaan ilman valtaa Clintonin vuosina Feith, yhteistyössä Perlen kanssa, kirjoitti Likudille poliittisen tutkielman, joka neuvoi Israelin hallitusta lopettamaan Oslon rauhanprosessin, miehittämään alueet uudelleen ja murskaamaan Yasser Arafatin hallituksen.

Tällaiset asiantuntijat eivät ole tyypillisiä juutalaisamerikkalaisia, jotka enimmäkseen äänestivät Gorea vuonna 2000. Kaikkein kiihkeimmät Likudin tukijat republikaanien keskuudesta valittujen joukossa ovat etelän fundamentalistisia protestantteja. Uskonnollinen oikeisto uskoo, että Jumala antoi koko Palestiinan juutalaisille, ja fundamentalistiset seurakunnat käyttävät miljoonia tukeakseen juutalaissiirtokuntia miehitetyillä alueilla.

Uuskonservatiivisen Pentagonin viimeinen nurkka on useiden oikeistolaisten mediaimperiumien miehittämä, ja sillä on juuret – niin oudolta kuin se kuulostaakin – Kansanyhteisössä ja Etelä-Koreassa. Rupert Murdoch levittää propagandaa Fox Television Networkinsä kautta. Hänen aikakauslehtensä Weekly Standard, jonka päätoimittaja on William Kristol, entinen Dan Quaylen (varapresidentti vuosina 1989–93) henkilöstöpäällikkö, joka toimii suukappaleena puolustusintellektuelleille kuten Perle, Wolfowitz, Feith ja Woolsey kuten myös Sharonin hallitukselle. The National Interest (jonka päätoimittajana olin 1991–94) on nyt Conrad Blackin rahoittama. Hän omistaa Jerusalem Postin ja Hollinger-imperiumin Britanniassa ja Kanadassa.

Kaikkein voimakkain on mediaverkosto, joka on keskittynyt Washington Timesiin. Tämän omistaa eteläkorealainen messias (ja entinen vanki) pastori Sun Myung Moon, joka omistaa myös uutistoimisto UPI:n. UPI:a johtaa nykyään John O’Sullivan, Margaret Thatcherin haamukirjoittaja, joka kerran työskenteli päätoimittajana Conrad Blackille Kanadassa. Tällaisten kanavien kautta “sainpas kiinni!” -tyylinen oikeistolainen brittijournalismi, kuten sen eurofobinen olemuskin, ovat saastuneet Yhdysvaltain konservatiivisesta liikkeestä.

Uuskonservatiivisen Pentagonin nurkat yhdisti 1990-luvulla Project for the New American Century (PNAC), jota johti Kristol Weekly Standardin toimistoista. Käyttämällä PR-tekniikkaa, jonka pioneerityön tekivät heidän trotskilaiset edeltäjänsä, uuskonservatiivit julkaisivat sarjan avoimia kirjeitä, joiden allekirjoittajien luettelot usein sisälsivät myös Wolfowitzin ja muita tulevia Bushin ulkopoliittisen tiimin jäseniä. He vaativat Yhdysvaltoja hyökkäämään Irakiin ja miehittämään sen sekä tukemaan Israelin palestiinalaisia vastaan suorittamia operaatioita (Kiinalla pelottelu oli myös heidän lempijuttujaan). Clintonin kahden kauden aikana ulkopoliittinen järjestelmä ja valtavirtamedia jättivät nämä vaatimukset huomioimatta. Nyt niitä tutkitaan kiihkon vallassa.

Kuinka uuskonservatiiviset intellektuellit – pieni ryhmä, joka on vastakkain USA:n ulkopoliittisen eliitin enemmistön kanssa, niin republikaanien kuin demokraattienkin – onnistuivat kaappaamaan Bushin hallinnon? Harva tuki Bushia hänen presidenttikampanjansa aikana. He pelkäsivät, että toinen Bush olisi kuten ensimmäinenkin – nössö, joka ei onnistunut valtaamaan Bagdadia ensimmäisessä Persianlahden sodassa ja joka painosti Israelia Oslon rauhanprosessiin – ja että hänen hallintonsa, taas kuten hänen isänsä, olisi maltillisten republikaanisten realistien kuten Powellin, James Bakerin ja Brent Scowcroftin hallinnassa. He tukivat hurjapäistä senaattori John McCainia, kunnes kävi selväksi, että Bush valittaisiin presidentiksi.

Sitten he saivat onnenpotkun – Cheney laitettiin vastuuseen presidentinvaihdoksen ylimenoajasta (aika marraskuun vaaleista tammikuun virkaanastumiseen). Cheney käytti tätä tilaisuutta täyttääkseen hallinnon kovanlinjan liittolaisillaan. Sen sijaan, että hän olisi ryhtynyt todelliseksi ulkopoliittiseksi johtajaksi kuten monet odottivat, ulkoministeri Powell löysi itsensä viskattuna Cheneyn oikeistolaiseen verkostoon, jossa olivat myös Wolfowitz, Perle, Feith, Bolton ja Libby.

Uuskonservatiivit käyttivät hyväkseen Bushin tietämättömyyttä ja kokemattomuutta. Toisin kuin isänsä, toisen maailmansodan veteraani, joka oli ollut Kiinan suurlähettiläs, CIA:n johtaja ja varapresidentti, George W. oli niukasti koulutettu playboy, joka epäonnistui toistuvasti liike-elämässä ennen tuloaan Teksasin kuvernööriksi, joka taas on pitkälti seremoniallinen asema (osavaltion kuvernööriluutnantilla on enemmän valtaa). Hänen isänsä on ennen kaikkea koillisen maltillinen republikaani; George W. kasvatettiin Länsi-Teksasissa ja hän omaksui teksasilaisen kulttuurillisen sekoituksen machoilua, anti-intellektualismia ja ylenpalttista uskonnollisuutta. Yläluokan episkopaalisten vanhempien poika kääntyi etelän fundamentalismiin keski-iän kriisissään. Kiihkeä kristitty sionismi, kuten myös machojen israelilaissotilaiden ihailu, joka joskus käy rinta rinnan liberaaleihin juutalaisamerikkalaisiin intellektuelleihin kohdistuvan vihamielisyyden kanssa, on eteläisen kulttuurin tunnusmerkki.

Nuorempi Bush harhautui eroon Powellista ja kohti Wolfowitzia (Wolfieta, kuten hän tätä kutsuu) jopa ennen kuin 9/11 antoi hänelle jotain, mitä häneltä oli puuttunut: elämäntehtävän, joka on jotain muuta kuin seuraamista isän jalanjäljissä. Varovaisen isän ja ristiretkeilevän pojan välillä on merkkejä vieraantumisesta: viime vuonna Bushin ensimmäisen hallinnon veteraanit, mukaan lukien Baker, Scowcroft ja Lawrence Eagleburger, varoittivat julkisesti invaasiosta Irakiin ilman kongressin ja YK:n valtuutusta.

Ei ole selvää, että George W. ymmärtää täysin Wolfowitzin ja muiden avustajiensa hahmotteleman suuren strategian. Hän vaikuttaa aidosti uskovan, että Saddam Husseinin “joukkotuhoaseet” olivat todellinen uhka Yhdysvalloille – jotain, jota johtavat uuskonservatiivit sanovat julkisuudessa mutta jonka he ovat liian älykkäitä uskomaan itse. Project for the New American Century vaati invaasiota Irakiin läpi Clintonin vuosien syistä, joilla ei ollut mitään tekemistä Saddamin ja Osama bin Ladenin välillä mahdollisesti olevien yhteyksien kanssa. Wolfowitz ja muut allekirjoittivat monia avoimia kirjeitä, jotka vaativat Yhdysvaltoja hyökkäämään Irakiin ja miehittämään sen, pommittamaan Hizbollahin tukikohtia Libanonissa ja uhkaamaan valtioita kuten Syyriaa ja Irania Yhdysvaltain hyökkäyksillä, mikäli ne jatkaisivat terrorismin tukemista. Väitteet, ettei tarkoitus ole suojella amerikkalaisia vaan tehdä Lähi-itä turvalliseksi Israelille, sivuutetaan uuskonservatiivien parissa ilkeänä antisemitisminä. Kuitenkin Syyria, Iran ja Irak ovat katkeria vihollisia, jotka osoittelevat aseilla toisiaan, ja terroristit, joita he tukevat, pitävät kohteenaan ennemmin Israelia kuin Yhdysvaltoja. Uuskonservatiivit vaativat sotaa seuraavaksi Iranin kanssa, vaikka mikä tahansa järkevä arviointi osoittaa, että Pohjois-Korean uusi ydinarsenaali on Yhdysvalloille paljon suurempi ongelma.

Niinpä tämä on omituinen tarina siitä, kuinka uuskonservatiivit kaappasivat Washingtonin ja ohjasivat Yhdysvallat Lähi-idän sotaan, joka ei ole sidoksissa mihinkään uskottavaan Yhdysvaltoihin kohdistuvaan uhkaan ja jota yleisö jokaisessa maailman maassa paitsi Israelissa vastustaa. Pelottava rooli on myös sattumalla ja persoonalla. Al-Qaidan hyökkäysten jälkeen kuka tahansa Yhdysvaltain presidentti olisi todennäköisesti lähtenyt sotaan eliminoidakseen bin Ladenin Taleban-suojelijat Afganistanissa. Kuitenkin kaikki, mitä Yhdysvallat on tehnyt tämän jälkeen, olisi ollut erilaista, jos Amerikan 1700-luvun valitsemiskäytännöt eivät olisi antaneet Bushille presidenttiyttä ja jos Cheney ei olisi käyttänyt siirtymäaikaa muuttaakseen poliittisen johdon PNAC:n luokkakokoukseksi.

Brittiläisen vastineen saamiseksi pitäisi kuvitella konservatiivihallitusta, Downing Streetiä ja Whitehallia pastori Ian Paisleyn, äärimmäisten euroskeptikkojen, imperiumilojalistien ja sekavien sotilastyyppien hallitsemana – jotka kaikki ovat lujasti päättäneet, monenlaisista strategisista ja uskonnollisista syistä, hyökätä Egyptiin. Heidän päämääränänsä olisi saada Suezin kanava takaisin ensimmäisenä askeleena brittiläisen imperiumin uudelleenperustamiseksi. Kyllä, se on todellakin näin outoa.

(Michael Lind New America Foundationista on kirjan Made in Texas: George W. Bush and the Southern Takeover of American Politics -kirjoittaja.)