Olemmeko “demokratian vihollisia”?

“Pohjoismainen Vastarintaliike on demokratian vihollinen, ja valtion tulee näin ollen kieltää liike.” Tämä on toteamus, jota levitetään sanomalehdissä ja sosiaalisessa mediassa sen jälkeen kun joku poliittisesti korrekti henkilö on loukkaantunut ja järkyttynyt nähtyään aktivistejamme jakamassa lentolehtisiä kotikaupungissaan.

Tätä fraasia levittävät joskus poliittisesti alkukantaiset ja tietämättömät, joskus taas pääkirjoitustoimittajat ja muut ammatikseen yhteiskunnallisista asioista julkisesti keskustelevat ihmiset. “Emme saisi toimia teidän hallitsemassanne yhteiskunnassa, joten siksi mekään emme salli, että te toimisitte meidän hallitsemassamme yhteiskunnassa” on yksinkertainen kannanotto, jonka jokainen ymmärtää poliittisen sivistyksen tasoon katsomatta. On sitten toinen asia, onko tämä kannanotto loppuun asti ajateltu.

Voi esimerkiksi todeta, etteivät meidän vihollisemme ole oikeutettuja asettamaan itseään moraalisesti meidän yläpuolellemme, vaan he toimivat “silmä silmästä, hammas hampaasta” -periaatteen mukaan; vihollisemme haluavat sortaa meitä syyttäessään meitä samaan aikaan potentiaalisiksi sortajiksi. Tämä on tekopyhää ja kaksinaismoralismia jo itsessään. Voimme aloittaa siis siitä, ettei kukaan vihollisistamme, jotka haluavat meidät kieltää, ainakaan ole moraalisesti yläpuolellamme.

“Demokratia” ei todellisuudessa vallitse

Jatkan edelleen, ettei voi tuosta vain määritellä, kuka on demokratian vihollinen ja kuka ei. “Demokratia” on käsite, joka voi merkitä mitä tahansa. Ei ole olemassa mitään yleistä ja yhtenäistä demokratian käsitettä, jota joko puolustetaan tai vastustetaan. Vakavia ja monipuolisia kannanottoja voi tehdä vain, kun on kyse tarkasti selitettävissä olevista ilmiöistä. Seuraavassa muutamia esimerkkejä, jotka osoittavat, kuinka demokratia voi tänä päivänä merkitä mitä tahansa:

– Sekä Pohjois-Korea että Yhdysvallat kutsuvat itseään demokratioiksi.
– Demokratian kehdon sanotaan olevan antiikin Kreikassa, jossa sekä naiset että ulkomaalaiset olivat äänioikeudettomia. Tätä tuskin nähdään demokratiana esimerkiksi nyky-Pohjoismaissa.
– Ison-Britannian sanotaan olevan ensimmäinen parlamentaarinen demokratia. Samaan aikaan kun maata hallittiin demokraattisesti, oli se myös aikoinaan maailman imperialistisin yhteiskunta. Sekä Iso-Britannia että Yhdysvallat sanovat levittäneensä demokratiaa ja sivilisaatiota sekä menneen ajan että nykyajan imperialismillaan. Imperialisminvastaiset liikkeet puolestaan ovat vedonneet demokratiaan tehdessään vastarintaa edellä mainittuja valtioita vastaan.
– Mitä tulee rotuasioihin, demokraattisesti hallituilla valtioilla kuten USA, Israel ja Etelä-Afrikka on ollut voimassa rotuerottelulakeja. Nykypäivän Pohjolassa puolestaan on joidenkin mukaan epädemokraattista vastustaa maahanmuuttoa.

On siis ilmeistä, että demokratian käsite on alati muuttuva ja joustava. On älyllisesti kunniatonta yrittää pakottaa Vastarintaliike ottamaan kantaa johonkin noin epämääräisesti määriteltävään ilmiöön. Vihollisemme harrastavat yksinkertaista populismia tietäessään useimpien pohjoismaalaisten suhtautuvan positiivisesti demokratian käsitteeseen. Siksi nämä ihmiset suhtautuvat skeptisesti meidän järjestöämme kohtaan, kun meistä maalataan kuvaa “demokratian vastustajina”.

Demokratia ja nihilismi – kuin kaksi marjaa

Demokratia on oikeastaan vain yksi keino saada aikaan ratkaisuja. Kyse on päätöksentekoprosessista, jonka tulos voi periaatteessa olla aivan mitä vain – ja hyvä demokraattihan ei koskaan kyseenalaista enemmistön tekemää päätöstä. Koska enemmistö voi demokraattisten periaatteiden mukaan sortaa vähemmistöä, ovat demokratiaa kritisoineet kutsuneet sitä “enemmistön tyranniaksi”. Vähemmistön sorron estämiseksi valtiot ovat kautta historian asettaneet demokratiaan rajoituksia. Tämä on tapahtunut muun muassa niin, että nämä valtiot ovat luoneet yksilön oikeuksia suojelevia perustuslakeja. Nämä perustuslait estävät demokraattisesti hallittuja valtioita loukkaamasta yksilön oikeuksia.

Itselläni ei ole mitään tarvetta puolustella lähes uskonnonkaltaisesti demokraattista enemmistöperiaatetta (jonka mukaan enemmistön mielipide on aina paras mielipide). Päinvastoin olen sitä mieltä, että enemmistö on usein väärässä. Miellän ongelmalliseksi sen, ettei ketään yksittäistä poliitikkoa voi asettaa vastuuseen päätöksestä, jonka ryhmä on tehnyt kollektiivisesti.

Sokea usko ja hyväksyntä enemmistön äänioikeutetuista tukemalle haitalliselle politiikalle on suorastaan tuomittavaa. Tällaisesta lammasmaisesta uskosta demokratiaan muodostuu eräänlaista nihilismiä, jossa hyväksytään millaiset negatiiviset seuraukset tahansa, kunhan vain haitalliset päätökset on tehnyt enemmistö.

Oikea on oikeaa ja väärä on yksiselitteisesti väärää, vaikka enemmistö väittäisi oikean olevan väärää ja väärän oikeaa. Siksi Vastarintaliikkeellä on täysi oikeus taistella esimerkiksi joukkomaahanmuuttoa vastaan, vaikka enemmistö kansasta suhtautuisi positiivisesti “monikulttuuriin” (eikä enemmistö edes suhtaudu!). On kyse oikeasta ja väärästä, ei siitä, kenellä on eniten äänestäjiä puolellaan.

“Arvodemokratia” uhkaa sananvapautta

Tämän päivän länsimaailmassa kulttuurimarxistit ovat kaapanneet demokratian käsitteen itselleen, jotta he ovat saaneet siihen sisällytettyä heidän omat arvonsa. Siksi poliittisesti epäkorrekteja ihmisiä on mahdollista leimata “epädemokraattisiksi”, vaikka todellisen demokratian tulisi suvaita kaikkia mielipiteitä. Hyvä esimerkki tästä on se, kuinka nykyään nähdään “demokraattiseksi ongelmaksi” se, ettei täydellinen “tasa-arvo” työpaikoilla, kotona tai politiikassa vallitse.

Kaikilla sukupuolilla, etnisyyksillä ja seksuaalisesti eri tavoin suuntautuvilla henkilöillä ei siis tulisi demokraattisen periaatteen mukaan olla vain samat oikeudet, vaan heidän tulisi myös pystyä saavuttamaan samat tulokset kaikessa. Kun todellisuus osoittaa näiden ryhmien olevan oikeasti epätasa-arvoisia, alkaa vasemmisto vaatia poliittisia pakkokeinoja ja “positiivista syrjintää” epäluonnollisen “tasa-arvon” pakottamiseksi.

Äärivasemmisto jahtaa demokratian nimissä heidän kanssaan eri tavoin ajattelevia, aivan kuten katolinen kirkko vainosi taannoin kerettiläisiä. Mikäli sinulla on poliittisesti kiistanalaisia mielipiteitä, sinua vainotaan, sinun ei anneta olla anonyymi ja nimeäsi ja kuvaasi levitellään. Sinua myös syrjitään työmarkkinoilla ja kimppuusi saattavat hyökätä poliittisesti “oikein ajattelevat” terroristit, jolloin järjestelmän mukaan saat syyttää siitä vain itseäsi (näin Fredrik Reinfeldt kommentoi pääministeriaikanaan tapauksia, joissa ruotsidemokraatteja joutui fyysisten hyökkäysten kohteiksi poliittisten mielipiteidensä vuoksi).

Ne väärinajattelijat, jotka eivät anna äärivasemmiston, heidän liittolaistensa valtapuolueissa tai liberaalien sanomalehtien toimitusten pelotella itseään, ovat usein pakotettuja taistelemaan koko valtiovaltaa vastaan. Sensuurilait joko hiljentävät tai vangitsevat “väärinajattelijat”, esimerkkeinä laki kiihottamisesta kansanryhmää vastaan Pohjolassa tai lukuisissa muissa Euroopan maissa voimassaoleva holokaustirevisionismin kieltävä laki. Täysmittaisten kieltojen puolestapuhuminen Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen tai Kultaisen aamunkoiton kaltaisia järjestöjä kohtaan on myös eräs esimerkki länsimaailmassa vallitsevasta mielipidevainosta.

Tällaiseen “arvodemokratiaan” otan siis etäisyyttä. En vain siksi, että sen perimmäinen ajatus ja käytännön toteutus ovat luonteeltaan epädemokraattisia, vaan ensi sijassa siksi, että kyseenalaistamattomiksi normeiksi kohotetut kulttuurimarxilaiset arvot ovat äärimmäisen sairaita. Se, että yhteiskunnassamme toteutetaan arvoiltaan sairasta politiikkaa, on minun silmissäni pahempi asia kuin se, että päätöksiä tehtäisiin epädemokraattisin keinoin. Kaikkien niiden, jotka oikeasti kannattavat todellista demokratiaa, tulisi kuitenkin vihata vasemmistoa siksi, että he vääristävät demokratian käsitettä. Ei esimerkiksi voi sanoa, että Suomi on mikään demokratia, jossa vallitsee sananvapaus, jos samaan aikaan kielletään ilmaisemasta kiistanalaisia mielipiteitä ja yritetään kieltää poliittisia järjestöjä kuten Pohjoismainen Vastarintaliike.

Sana “arvodemokratia” on oikeastaan aivan väärä kuvaamaan nykypäivän ilmiöitä. Näkemämme kehitys vastaa sen sijaan “arvodiktatuuria”, jossa demokraattinen perusta on lopulta vain pakonomaisesti näyteltyä teatteria ja jossa vain “oikeita” arvoja edustavien henkilöiden ja puolueiden annetaan kilpailla kansan tuesta. Siinä todellisia toisinajattelijoita vainotaan epädemokraattisin keinoin ja heitä estetään kuulumasta demokraattiseen prosessiin. Vastarintaliikkeen edustajien ei esimerkiksi koskaan sallita olevan mukana suorassa lähetyksessä väittelytilaisuuksissa TV:ssä tai radiossa puolustamassa järjestöään, minkä vuoksi politiikkamme määrittelevät julkisuudessa kokonaan vihollisemme.

Demokratia ja kansallissosialismi

Kansallissosialismilla on ristiriitainen suhde demokratiaan. Saksassa NSDAP:n onnistui päästä valtaan demokraattisten vaalien kautta. Valtaannousun jälkeen Adolf Hitler kävi siis suoraa dialogia Saksan kansan kanssa selittäessään, kuinka monta vuotta hän tarvitsee ratkaistakseen työttömyysongelmat ja uudistaakseen yhteiskuntaa muilla tavoin. Samaa ei voi sanoa tämän päivän demokraattisista poliitikoista, jotka lupaavat jatkuvasti kuuta taivaalta vaalien aikana ja rikkovat sitten heti tultuaan valituiksi seuraavalle kaudelle kaikki vaalilupauksensa ilman mitään seurauksia. Kolmas valtakunta siis suoritti kansanäänestyksiä tärkeiden kysymysten kohdalla. Jotkut kansallissosialistit kuvailivat maata germaaniseksi demokratiaksi, jossa kansa hallitsi valtiota.

Edelleen on mainitsemisen arvoista, että Kolmannen valtakunnan aselainsäädäntö oli melko vapaamielinen. Kansallissosialistisessa valtiossa nimittäin haluttiin sydänjuuria myöten kansan olevan vahva ja vapaa, aivan kuten USA:n perustajatkin aikoinaan sanoivat kirjoittaessaan toisen lisäyksensä (oikeuden kantaa aseita) Yhdysvaltain perustuslakiin. Tätä voidaan verrata nykypäivän Pohjolaan, jossa meillä on tiukat aselait siksi, että vallanpitäjät haluavat alistetun ja tukahdutetun kansan, joka ei saa tehdä vastarintaa maansa pettäneitä poliitikkoja vastaan.

Kolmannen valtakunnan väitetty epädemokraattisuus on siis asetettava historialliseen kontekstiin tuon ajan yhteiskunnan kanssa. “Venäläisen vallankumouksen” (jota oikeastaan tulisi kutsua juutalaiseksi vallankumoukseksi Venäjällä) tapainen verinen bolshevikkivallankumous oli tuohon aikaan vakava uhka Saksalle. Kommunistien poliittisten oikeuksien rajoittaminen Saksassa tehtiin Saksan kansan pelastamiseksi tuolta kohtalolta.

Oli selvää, ettei ensimmäinen maailmansota onnistunut ratkaisemaan länsimaisten suurvaltojen välistä konfliktia, ja uudet rajanvedot sodan jälkeen loivat perustan uusille konflikteille Euroopassa. Idässä oli olemassa myös Neuvostoliiton uhka – valtion, joka oli valmis sotimaan kommunistisen maailmanvallankumouksen puolesta. Jopa Oswald Spenglerin kaltaiset kirjailijat, jotka eivät suhtautuneet NSDAP:hen varauksettoman positiivisesti, olivat sitä mieltä, että toinen maailmansota tulisi olemaan ratkaisevampi ja verisempi kuin ensimmäinen. Ei siis ollut mitenkään outoa, että Saksa ja monet muut Euroopan valtiot kehittyivät totalitaristisempaan suuntaan tuona konfliktialttiina aikana. Jopa demokratiat kuten Ruotsi, USA ja Iso-Britannia kielsivät tuona aikana oppositioryhmät ja laittoivat vallitsevaa järjestystä uhanneet väärinajattelijat vankiloihin tai keskitysleireille.

Rauhallisempina aikoina kansallissosialistinen yhteiskunta tulisi olemaan merkittävästi vähemmän hierarkkinen ja autoritäärinen. Kansallissosialismin olemuksessa ei ole kyse mistään tietystä valtiomuodosta tai poliittisesta ohjelmasta, jota tulee seurata orjallisesti. Perustavanlaatuista kansallissosialismissa on puolestaan rotutietoisuus: oman kansan asettaminen muiden edelle ja sellaisen yhteiskunnan luominen, joka on sopusoinnussa luonnonlakien kanssa.

Kansallissosialismi ei myöskään ole oligarkkinen liike, joka pyrkisi asettamaan valtaan kansan varpaille astuvan diktatorisen eliitin ja pitämään kaikki muut ryhmät ja yksilöt pois vallankahvasta. Tällainen käytös on sitä vastoin tavallista sekä kommunistivaltioissa että liberaaleissa demokratioissa. Kansallissosialismi puolestaan suhtautuu positiivisesti meritokratiaan ja sosiaaliseen liikkuvuuteen; jokaiselle annetaan mahdollisuus hyödyntää koko potentiaaliaan elääkseen mahdollisimman hyvän elämän ja ollakseen parhaiten hyödyksi kansallissosialistisessa yhteiskunnassa taloudelliseen taustaan katsomatta. Tämä pätee myös politiikkaan ja sisältää sen, että kansallissosialistinen valtio toivottaa kaikki kansalaiset mukaan politiikkaan, mikäli he haluavat yhteiskunnan parasta ja mikäli heillä on kykyjä toimia politiikassa. Poliitikot tulisivat palvelemaan kansaa eivätkä hallitsemaan oman taloudellisen voittonsa tähden.

Politiikkaan mukaan menemisen ei kuitenkaan tarvitse välttämättä tapahtua niin, että ihmiset liittyvät yhteen useista kilpailevista puolueista, kuten tämän päivän parlamentaarisessa demokratiassa tehdään. Yksittäiset henkilöt voivat sen sijaan asettua ehdolle joko kunnan/kaupungin tai koko maan parlamenttiin ja tulla kansan valitsemiksi edustajiksi heidän henkilökohtaisten ansioidensa perusteella. Tämä olisi paljon demokraattisempi systeemi kuin mitä nykypäivän Pohjolan puoluejärjestelmä on. Tänä päivänä yksittäinen äänestäjä ei juurikaan voi vaikuttaa siihen, kuka poliitikko häntä edustaa esimerkiksi eduskunnassa. Tänään äänestäjät ovat pakotettuja äänestämään jotakin suurista valtapuolueista, joilla puolestaan on valta päättää, ketkä tietyt henkilöt tulevat olemaan “kansan valitsemia”. Henkilökohtaisemmalla otteella tässä asiassa poliitikot olisivat enemmän henkilökohtaisesti vastuussa äänestäjistään, eivätkä voisi enää piiloutua puolueidensa taakse.

Poliittiset puolueet toimivat siis tänään eräänlaisena suodattimena kansan ja politiikan välillä. Puolueet ovat järjestöjä, joilla on omat taloudelliset intressinsä. Näitä intressejä yksittäisen äänestäjän on vaikeaa valvoa. Äänestäjien olisi puolestaan paljon helpompaa valvoa yksittäisiä poliitikkoja systeemissä, joka vaatii kaikkien poliitikkojen olevan läpinäkyviä yksityisissä talousasioissaan. Mikäli puolueet siis poistetaan politiikan yhtälöstä, poliitikot kiinnostuisivat sovittelemaan enemmän saavuttaakseen positiivisen poliittisen tuloksen. Tämä olisi varteenotettava vaihtoehto nykypolitiikalle, joka on eri poliittisten joukkueiden välistä juonittelulle, epärehelliselle asettelulle ja peliteorialle perustuvaa kilpailua, jossa pyritään oman monimutkaisen koalition voittoon seuraavissa vaaleissa.

Tämän päivän monikulttuurisessa ja jakaantuneessa yhteiskunnassa tarvitaan poliittisia sensuurilakeja, kattavaa valvontaa ja voimakasta sosiaalista painostusta yhteiskunnan pitämiseksi koossa. Kansallissosialismia kritisoivat sanovat meidän kansallissosialistien tarvitsevan vieläkin enemmän valvonnalle perustuvan yhteiskunnan pakottaaksemme kaikki kansalaiset hyväksymään politiikkamme. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, sillä lopettamalla joukkomaahanmuuton ja lähettämällä humaanein tavoin kotimaihinsa ne, jotka eivät tänne kuulu, rakennamme etnisesti yhtenäisen yhteiskunnan, jonka keskiössä on kansanyhteisyys.

Yhtenäisessä yhteiskunnassamme olisi siis automaattisesti vähemmän konflikteja ja vastakkainasettelua – sen sijasta vallitsisi luonnollinen poliittinen yhtenäisyys, joka kasvaa orgaanisesti suoraan kansasta. Kansallissosialistisessa yhteiskunnassa politiikan päämäärät olisivat selkeämpiä ja staattisempia kuin nyky-yhteiskunnassa, josta puuttuvat korkeammat tavoitteet, jotka kaikki ymmärtävät ja joiden puolesta kaikki työskentelevät. Toisaalta väittely siitä, mitkä tavat ja keinot parhaiten johtavat tavoitteisiimme, tulisi olemaan tasoltaan korkeampaa.

Jos haluaa tietää yksityiskohtaisemmin, kuinka Pohjoismainen Vastarintaliike näkee tulevaisuuden yhteiskunnan toimivan, tulisi tutustua poliittiseen manifestiimme TÄÄLLÄ. Jollei ole lukenut edes puolueohjelmaamme, ei ole mitään oikeutta tuomita meitä tai vaatia meitä kiellettäväksi. Yhteenvetona haluan sanoa, ettei kansallissosialismi ole demokratian puolella tai sitä vastaankaan. Kansallissosialismi on maailmankatsomus, joka antaa elämälle suunnan ja tarkoituksen; päivän demokratia (parlamentaarinen demokratia) on poliittinen järjestelmä, joka määrittelee, kuinka päätöksiä päämääristä tulisi tehdä. Kansallissosialismi puolestaan asettaa ensin päämäärän (oman kansan hyvinvointi) ja voi sitten pyrkiessään tätä päämäärää kohti käyttää tiettyjä parlamentarismin ja kansanvallan muotoja.

Ristiriitainen ja joustamaton suhtautuminen demokratiaan ei ole vain kansallissosialismin ominaispiirre. Monilla muilla maailmankatsomuksilla, ideologioilla ja uskonnoilla on samankaltainen suhde demokratiaan. Esimerkiksi marxismista on olemassa sekä demokraattisia että epädemokraattisia muotoja, ja kristinusko on iät ja ajat suostutellut absoluuttisia monarkioita hyväksymään nykyisen demokraattisen järjestyksen.

Demokratia ja vallankumous

Historiallisesti katsottuna moderni demokratia on usein vakiinnutettu yhteiskuntiin asteittain, hävittäen vanhan ja monarkistisen järjestyksen veristen vallankumousten kautta. Demokraatit olivat entisaikaan radikaaleja, ja he ajattelivat niiden muutosten, jonka eteen he taistelivat, tuovan mukanaan parannuksia ja edistysaskelia. Demokraattisia uudistuksia tai vallankumouksia vastustaneet nähtiin konservatiiveina ja taantumuksellisina. Tänä päivänä asia on päinvastoin. Länsimaailmassa liberaalin demokratian ympärille on rakentunut valtavasti omahyväisyyttä ja konservatismia. Eilispäivän vallankumoukselliset muutosten vaatijat sanovat tänään, että olemme saavuttaneet “historian päätepisteen” ja että suuremmat poliittiset muutokset eivät enää ole toivottavia tai edes mahdollisia.

Tällainen suhtautuminen on mielestäni järjetöntä ja puutteellista. Kaikkia poliittisia järjestelmiä voi parannella, ja aikamme liberaali demokratia toimii moneltakin kantilta katsottuna melkoisen huonosti. Liberaali demokratia on historiallisesti katsottuna ollut olemassa vain lyhyen aikaa, mutta siitä huolimatta tämä poliittinen järjestelmä on jo ehtinyt ajautua suuriin ongelmiin, kuten joukkomaahanmuutto ja erilaiset ympäristökriisit. Alle 50 vuodessa liberaali demokratia on onnistunut muuttamaan Pohjolasta suhteellisen hyvin toimineesta ja etnisesti yhtenäisestä kansankodista monikulttuuriseksi arvodiktatuuriksi, jossa rajat ovat avoimet ja jossa vallitsee yleinen kaaos. Pohjolassa ja muissa liberaaleissa demokratioissa väitetään edelleen vallitsevan sananvapaus.

Sananvapauden pointti on kuitenkin, että sen vallitessa myös kiistanalaisia ja epäsuosittuja mielipiteitä on luvallista levittää yhtä lailla kuin suosittuja mielipiteitä. Pohjolan sananvapaus on ollut jo kauan aikaa pahasti vinoutunut ja vakavasti uhattuna, muttei kuitenkaan ole ainakaan vielä laitontakaan ilmaista “epädemokraattisia” mielipiteitä maassamme.

On siis demokraattisten vaalien ja päätösten kautta mahdollista muuttaa perustuslakiamme ja valtiomuotoamme hallituksessa. Näin tehtiin esimerkiksi vuonna 2010, jolloin valtiopäivien enemmistö päätti Ruotsin kansalta asiasta mitään kysymättä, että Ruotsista on tultava “monikulttuurinen valtio”. Demokratian omien sääntöjen mukaan on siis sallittua puhua radikaalien muutosten puolesta ja muutosten tekeminen on laillista, jos vain saavutetaan äänestäjien enemmistön tuki. Tämä tarkoittaa, ettei “epädemokraattisten” mielipiteiden pitäisi näiden sääntöjen mukaan olla mitenkään “rikollisia” tai johtaa demokratian sääntöjen mukaan automaattisesti rikollisuuteen.

Tämän vuoksi poliitikkojen ja muiden vaikuttajien tulee lopettaa Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen ja muiden “epädemokraattisten” järjestöjen leiman saaneiden laillisten järjestöjen uhkaileminen kielloilla. Meillä tulisi siis olla lupa kritisoida Pohjoismaiden vallitsevaa valtiomuotoa, ja sen pitäisi olla hyväksyttävää. Jollei liberaali demokratiamme suvaitse kritiikkiä ja toivota poliittisia muutoksia tervetulleiksi, on se silloin tosiasiassa totalitaarinen ja epädemokraattinen järjestelmä.

Jos joku on sitä mieltä, että aikamme demokratia todella on optimaalinen yhteiskuntajärjestelmä, jota enemmistö kansalaisista ymmärtää ja haluaa, silloin hänen ei tulisi pelätä kilpailua ja kritiikkiä toisenlaisen yhteiskunnan puolesta puhuvilta liikkeiltä. Jokainen valtio, joka kieltää Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen tai vastaavia liikkeitä tunnustaa, ettei se enää usko liberaalin demokratian ylivertaisuuteen.

Martin Saxlind

Nordfront.se