Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana 1936 (osa 2)

Julkaistu: 26.10.2014

26.10.2014 by

Otteita Olavi Paavolaisen matkakertomuksesta (osa 2)

AAMUHYMNI

Hitler-Jugendin katselmus

Säteilevässä auringonpaisteessa suoritetaan seuraavana aamuna Hitler-Jugendin apelli Nürnbergin Stadionilla (joka sivumennen mainiten palkittiin Amsterdamin olympialaisissa kultamitalilla maailman kauneimpana stadionina). Läsnä on 40 000 ruskeapuseroista ja polvihousuista HJ-poikaa, 5 000 Bund Deutscher Mädels-tyttöä valkoisissa puseroissa ja tummansinisissä hameissa sekä Führerin korokkeen kunniavahteina pienempi määrä Hitler-Jugendin laivasto-osaston poikia. Pojat ovat valittua joukkoa; vain parhaat ja kunnostautuneimmat yksilöt Hitler-Jugendin miljoonajoukoista pääsevät Nürnbergiin, sillä osallistumista puoluepäiviin pidetään erikoisena palkintona. Pojat ovat suorittaneet tulonsa marssien, joten kauimpana asuneiden matka on kestänyt viikkoja. Marssilla on kannettu mukana eri joukko-osastojen lippuja, jotka on vihitty Fredrik Suuren arkun luona. Hitler-Jugendin ”verilippu” on aikoinaan kuulunut ”kuolemattomalle” Herbert Norkukselle, työläispojalle, jonka kommunistit surmasivat v. 1932.

Häikäisevän aurinkoista stadionia, jonka ympärillä vihreät puiden latvat huojuvat ja pitkät punaiset standaarit liehuvat, hallitsee yhtenäinen ruskea väri, johon iskeytyy kaksi valkoista kiilaa: parvekkeilla kolmion muotoisena ryhmänä istuvien tyttöjen puserot. Nuorekas innostus purkautuu loppumattomina Heil-huutoina; puoluepäivien huutoennätys saavutettiin varmasti tässä apellissa! Hitler-Jugendin apelli tarjoaa loistavaa valokuvauksellista propaganda-aineistoa, ja haltioituneita nuoria kasvoja filmataan ja valokuvataankin joka taholla. Täällä jos missään saattoi nähdä kaiken sen, mikä ”kansallissosialistisessa liikkeessä on vapauttavaa, sen varmuutta ja liekehtivää innostusta”, kuten Hagar Olsson sanoo. Ohjelma on nuorekkaan valoisa ja harras. Se alkaa parvekkeiden päälle rakennetuista torneista kajahtavilla fanfaareilla. Sitten seuraa lyhyt mutta juhlallinen hymni:

Deutschland, heiliges Wort, du voll Unendlichkeit.
Über die Zeiten fort seist du gebenedeit.
Heilig sind deine Seen, heilig dein Wald
Und der Kranz deiner stillen Höhn
Bis an das grüne Meer.

(Saksa, pyhä sana, äärettömyydentäyteinen,
ollos kautta aikain siunattu.
Pyhät ovat järvesi, pyhä sinun metsäsi
ja hiljaisten kukkulaisi seppele
viheriäiseen mereen asti.)

Torneissa kaikuu huuto, johon kaikki vastaavat ”Vapauden laululla”. Tämän jälkeen alkaa ”Bekenntnis zum Führer”, tunnustus ja lupaus. Lippujen hulmuavat rivit marssivat kentälle voimakkaan Ein junges Volk steht auf -laulun kaikuessa. Seuraava kohta tuosta ’Nuori kansa nousee’ -laulusta on luonteenomainen:

Wir sind nicht Bürger, Bauer, Arbeitsmann,
haut die Schranken doch zusammen, Kameraden.
Uns weht nur eine Fahne voran,
Die fahne der jungen Soldaten.

(Me emme ole porvareita, talonpoikia, työläisiä,
hävittäkää, toverit, nuo rajat.
Meidän edellämme liehuu vain yksi lippu,
nuorten sotilaiden lippu.)

Nuo sanat voisivat olla koko kansallissosialistisen Saksan tunnuslauseena. Olen valinnut tämän kohdan motoksi kirjani kolmannelle osalle, jossa olen koettanut yksityiskohtaisemmin selostaa tämän uuden nuorison mentaliteettia. Samassa yhteydessä palaan myös HJ:n kuuluisaan johtajaan, Baldur von Schirachiin, jonka nyt seurannut puhe Führerille supistuu muutamiin koreihin, tyhjyyttään heliseviin fraaseihin. Viisi vuotta sitten Schirachin ottaessa HJ:n johdon Führer pyysi häntä keräämään vain satatuhatta poikaa. Tätä ehtoa hän ei ole voinut täyttää, sillä heitä tuli miljoonia…

Eilinen juhla on vielä voimakkaana kaikkien mielessä, ja Hitlerin puheita tarkkaa nyt aivan uudella mielenkiinnolla. Puhuessaan nuorisolleen hän taas heti löytää oikeat sanat ja oikean sävyn. Hän kadehtii tätä nuorisoa, jolla on onni elää näin suurta ja ihmeellistä aikaa – joka näkee uuden valtion ja uuden maailmankuvan syntyvän. ”Minä olen niitä harvoja onnellisia maailmassa, joka olen saanut tuntea suurinta uskollisuutta, suurinta toveruutta ja suurinta uhrautuvaisuutta … Saksalainen sydän on avautunut minulle … Te olette uusi nuoriso, jolla on uudet ihanteet ja pyhempi usko kuin millään aikaisemmalla sukupolvella, jolla on uudet käsitykset nuoruuden kauneudesta ja nuoruuden voimasta … Minä näen vielä silmissäni entisen nuorison. Se luuli olevansa voimakas vain nautittuaan jotakin. Se luuli olevansa täynnä kansallistuntoa lausuessaan fraaseja, ja nuori mies luuli olevansa kansansa esikuva, jos hän jaksoi juoda mahdollisimman suuren määrän alkoholia.” Mutta nyt on syntynyt uusi kauneustyyppi. ”Aikamme esikuva ei enää ole der korpulente Bierphilister, olutmahainen poroporvari, vaan solakka, jäntevä poika, joka hajalla säärin lujana seisoo maan kamaralla ruumis terveenä ja sielu raikkaana … Tämä onkin ehkä aikamme suurin ihme: rakennukset nousevat, tehtaita perustetaan, teitä raivataan, asemia rakennetaan, mutta korkeimpana nousee kaiken tämän keskeltä uusi saksalainen ihminen! Siksi tulette tuntemaan syvempää kiintymystä kuin mikään muu nuoriso ’an das ewige Reich und an das ewige Volk, ikuiseen valtakuntaan ja ikuiseen kansaan.”

*

Viidenkymmenen tuhannen nuoren ihmisen haltioitunut innostus Hitlerin laskeutuessa puheensa jälkeen kentälle ja tarkastaessa rivejä on tällaisten sanojen yhteydessä ymmärrettävissä. Führer lupasi heille voimaa, terveyttä, kauneutta, mahtia, sankaruutta.

Koettakaapa mennä puhumaan tälle nuorisolle ”perisynnistä”, ristinsä kantamisesta, nöyryydestä, alistuvaisuudesta ja synnintunnosta!

VASTAUS MOSKOVALLE

SA:n, SS:n ja NSKK:n katselmus

”Ei edes viittä prosenttia joukoistani ole tässä läsnä!” Hitler huudahtaa sunnuntaiaamun suuressa SA:n, SS:n ja NSKK:n apellissa Luitpold-areenalla. Tätä katselmusta ja sen jälkeen tapahtuvaa ohimarssia Adolf-Hitler-Platzilla saksalaiset itse pitävät puoluepäivien huippukohtana. Ovathan nyt koolla Hitlerin maailmankuulut ”poliittiset sotilaat”. 110 000 miestä seisoo kentällä: keskellä ruskeapuseroinen SA, sen molemmilla puolin musta SS ja äärimmäisenä NSKK. Katselmus alkaa jo kello 8 aamulla. Häikäisevässä auringossa leviävä näky on mahtava: miehinen kuri ruumiillistuneena. Viime vuonna Hitler lausui samanlaisen näyn edessä: ”Tässä on vastauksemme Moskovalle.” Tämän vuoden apellille hän oli antanut ohjelauseeksi: ”Me olemme vartiossa – Saksa ei koskaan tule olemaan bolshevistinen!”

SA:n Sturmabteilungen Hitler perusti jo v. 1921. Noina aikoina näiden taistelu- ja iskujoukkojen tehtävä oli mitä moninaisin. Tärkein oli tietenkin ”taistelu kadusta”, mutta yksityinen SA-mies sai toimia myös puhujana, mainostajana, kokousten järjestyksenvalvojana, rahojen ja avustusten kerääjänä ja paikallisten osastojen johtajana… SA:n puoluepäiville saapumisen yhteyteen on aina järjestetty koko valtakuntaa koskevan marssikilpailun loppuottelut. SA:n johtajana on nykyisin Stabschef Lutze.

SS:n, Schutzstaffeln, tehtävät ja luonne on paljon monimutkaisempi. Sen perustamisesta Hitler antoi määräyksen v. 1925, ja lopullisen muotonsa SS sai vasta v. 1929. SS, jonka johtajana toimii Reichsführer Himmler, muodostaa toisaalta Hitlerin persoonallisen henkivartioston, toisaalta voi sen sanoa toimivan Kolmannen valtakunnan sekä salaisena että julkisena poliittisena poliisina. Tähän ”mustaan joukko-osastoon”, Schwarze Korps, jolla on myös samanniminen, häikäilemättömän karkeista ja suorasukaisista otteistaan tunnettu äänenkannattaja, kuuluu nykyisin yli 200 000 miestä. SS:ään valitaan miehistö mitä huolellisimmin. Ensimmäisenä vaatimuksena on rotupuhtaus. Muiksi SS-miehen ominaisuuksiksi määritellään: taistelutahto, vapaudenhalu, ehdoton kunniallisuus, kuuliaisuus ja ”uskollisuus Führeriä, saksalais-germaanista kansaa, sen tietoa ja erikoislaatua, verta, esi-isiä, heimoa, tovereita, säädyllisyyttä, siveyttä, puhtautta ja ritarillisuutta kohtaan”. ”Meine Ehre Heist Treue”, ’Uskollisuus on kunniani’, on Hitlerin SS:lle antama tunnuslause. SS:n tehtävä on valvoa, että bolshevistinen vallankumous ei missään pääse nostamaan päätään ja että kansallissosialistinen oppi ja henki säilyy puhtaana. ”SS ei odota, että sitä rakastettaisiin. Mutta kaikkien niiden, jotka rakastavat Saksaa, pitää sitä kunnioittaa. Ja ennen kaikkea tulee kaikkien, joilla on Führeriin ja kansaan nähden huono omatunto, sitä pelätä.”

NSKK, Nationalsosialistische Kraftfahrt-Korps,taas on luonteeltaan täysin uudenaikainen joukko-osasto, joka käsittää auto- ja moottoripyörämiehet. Nykyään siihen kuuluu noin puoli miljoonaa vapaaehtoista. Nuorin ikäluokka otetaan Hitler-Jugendin riveistä ja se saa perusteellisen koulutuksen voidakseen toimia ”als Jungbrunnen und Kraftspeicher der motorisierten Nation”, motorisoidun kansan nuoruudenlähteenä ja voimavarastona.

Luitpold-Areena, joka valmistui jo ensimmäisiin puoluepäiviin v. 1933 ja johon Hitler itse on laatinut luonnoksen, on mielestäni jatkuvasti kaunein natsien juhlapyhäköistä. Itse kenttä on ”upotettu” maahan. Paitsi katselijaparvekkeita, saartavat sitä kunniatribuunin molemmin puolin laskeutuvat ruohovallit. Hiekkakivestä rakennettu, puolipyöreänä kaartuva kunniatribuuni on varsin omalaatuinen. Sen perällä kohoaa kolme uskomattoman suurta, 24 metriä korkeata ja 6 metriä leveätä punaista hakaristiverhoa ja molemmilla sivuilla kaksi yliluonnollista kokoa olevaa, kullatusta pronssista muovailtua tunnuskotkaa. Vehmas metsikkö saartaa kenttää joka puolelta. Kunniatribuunista lähtien halkaisee kentän valtavan leveä ja vaalea laakakivinen käytävä, joka päättyy yksinkertaisen vaikuttavaan vainajien muistohalliin. Suoraan hallin yläpuolella aukeaa ihmeen kaunis ja ”saksalainen” maisema: usvassa sinertävä, vanhan linnantornin kruunaama metsäinen vuori.

*

Kunniaparvekkeen vahvasti kansainvälinen katselijajoukko solisee vilkkaana ja aamuvirkkuna. Pienet amatöörifilmikamerat surisevat ja kielletyt savukkeet ovat ilmestyneet monen käteen. Aletaan jo tutustua tilanteisiin ja uskalletaan sen mukaisesti jo uhmata saksalaista järjestystä ja virallisuutta. Kuvaavaa Nürnbergin näytelmien vakavan hartaalle otteelle on näet, että tupakanpoltto on näissä ulkoilmanäytännöissäkin kielletty!

Jos Arbeitsdienstin näytös oli tehonnut kovalla, juhlallisella ja puritaanisella alastomuudellaan, poliittisten johtajien näytös järkyttänyt barbaarisen loisteliaalla, värihurmioisella ja salaperäisellä ihmisjumalan palvonnallaan ja Hitler-Jugendin näytös ollut kuin valoisa ja raikkaan nuorekas aamuhymni, niin SA-, SS- ja NSKK-miesten katselmus tehosi mahtavan levollisella ja rauhallisen komealla miehekkyydellään.

Vasta säkenöivän kirkas aamuvalo saa katsojan selvästi tajuamaan, miten äärettömän suuret näihin näytäntöihin osallistuvat joukkomassat oikeastaan ovat. Tosin ei täälläkään kykene erottamaan yksityisiä miehiä paria kymmentä riviä etäämpää; sen jälkeen näkyy enää vain nykyaikainen poliittinen Massenmensch, joukkoihminen… Mutta vaikka eri yksilöitä ei enää erotakaan, erottaa selvästi kentän päähän saakka eri osastojen satumaisen suorat rivit… Tämä Massenmensch on melkein kauhistuttavan lujasti järjestynyt ja kuriin alistunut. Useimmissa muissa maissa pidetään univormua vaikkakaan ei häpeällisenä niin kuitenkin jollakin merkillisellä lailla alentavana ja itsetuntoa hävittävänä. Täällä on asian laita aivan päinvastainen. Univormu nostattaa itsetuntoa. Univormu hävittää kaikki yksilölliset eroavaisuudet poliittisessa ja moraalisessa näkemyksessä – univormu tekee muodottomasta massasta yhtenäisen ja järjestyneen. Edessämme on jälleen ruumiillistuneena saksalaisten ikuisesti rakastama sotilaallisuuden ja asevelvollisuuden ihanne – modernisoituna, yksinkertaistettuna ja sovellettuna palvelemaan uutta maailmankatsomusta! Kansallissosialistien Gleinschaltung, yhdensuuntaistaminen, täydellisyydessään.

*

Suurenmoisen yksinkertainen ja vaikuttava on täällä kuten kaikissa muissakin natsien juhlissa tapahtuva kunnianosoitus kuolleille.

Komennon kajahtaessa molemmat jättiläisrintamat kääntyvät kentän keskikäytävää kohden. Rumpujen pärinä vaikenee… Täydellisen hiljaisuuden vallitessa Führer laskeutuu tribuunin portaita ja kulkee ainoastaan kahden miehen, SA:n komentajan Lutzen ja SS:n komentajan Himmlerin seuraamana suunnattoman avaraa ja valkeaa keskitietä myöten muistohallia kohti, jonka sivuseinillä kalpeat uhriliekit lepattavat korkeiden kivipylväiden päissä olevista pronssiuurnista. ”Maailmanhistoriallisia askeleita”, kuiskaa Koskenniemi… Ensin erottaa kolmen saapasparin kalahdukset; sitten vaalea hiekkakiviaavikko nielee sekä askelten äänen, että myös miehet, joiden enää vain pieninä pisteinä näkee nousevan hallin portaita ja tervehtivän liekkipylväiden välissä lepäävää valtavaa tammenlehtiseppelettä. Komennus kaikuu, ja tuhannet liput laskeutuvat kunnia-asentoon…

Tämänkin apellin päätehokeinoja on hakaristilippujen juhlallinen marssi. Taas täytyy ihailla kuvioiden kekseliäisyyttä ja sitä suorastaan rituaalista mielikuvitusta, jolla marssi on järjestetty. Rytmi on nyt avaran levollinen ja mahtava. Siitä puuttuu Zeppeliininiityn sinisen temppelin huumioitunut upeus: babylonialaisista mysteerioista on siirrytty 20. vuosisadan eurooppalaiseen todellisuuteen. Silti ei vaikutus ole vähäisempi. Huippu saavutetaan sillä hetkellä, jolloin kultaa kimaltavat pienet, jäykät standaarit ja vanhat taisteluliput, ylinnä pyhä ”verilippu”, Blutfahne, ovat ryhmittyneet Hitlerin taakse kunniatribuunin alttarille kuin jättiläiskokoinen punaista ja kultaa välkehtivä riikinkukonpyrstö. Kirkkaan vihreitä, kolmena portaana laskeutuvia, kaartuvia ruohovalleja myöten kiemuroivat nyt tribuunin molemmille puolille tuhannet punaiset hakaristiliput – tuliset laavavirrat vyörymässä vihreihin hedelmätarhoihin peittyvää vuorenrinnettä… Kenenkään tajuamatta vaaraa näyn lumoamina!

24-miehisissä riveissä ovat SS:n henkivartio-osastot ja johtajakoulut tällä aikaa marssineet keskikäytävälle. Vaalea hiekkakivitie ruskeiden SA-massojen välissä on muuttunut kimaltavaksi teräkseksi: miehillä on päässään mustat kypärät, joiden etuosaa koristaa pääkallonkuva. Hitlerin luotettavin vartiosto – kuuluisat Totenkopfverbände.

Hitlerin puhe on jälleen tavattoman vaikuttava. Kovaääniset, joita on sijoitettu kaikkialle, saavat sen kajahtamaan kuin jumalan äänen suoraan taivaasta ja avaruudesta… Taas hän puhuu mysteeriosta: ”Ihmeellisintä ei ole se, että Saksassa nousi mies, joka ei epäillyt Saksaa, mutta se on ihmeellistä, että miljoonat löysivät hänet, tuntemattoman, ja kulkivat hänen kanssaan yhteistä tietä. Se on meidän aikamme ihme, että te olette minut löytäneet, että te olette löytäneet niin monien miljoonien keskeltä juuri minut! Toverit! Tahdon esittää vain kaksi kysymystä: Esitin kerran tälle kansalle ohjelmani ja annoin sille lupaukseni. Olenko minä pitänyt lupaukseni vai en? (Valtavia ’Ja-huutoja.) Ja toiseksi: saattoivatko kuolevaiset ihmiset yleensä tehdä enemmän kuin me olemme tehneet? (Vieläkin väkevämmät hyväksymishuudot kaikuvat kentältä…) Melkein neljä vuotta on nyt kulunut voittomme hetkestä, mutta te olette jääneet siksi, mitä aina olette olleet: minun vanha kansallissosialistinen vallankumouskaartini.” Hitler vakuuttaa moneen otteeseen tahtovansa vain rauhaa ja asettavansa sille vain yhden ehdon: koskaan ei Saksa saa tulla bolshevistiseksi. ”Minä en ole vielä antanut yhtään julistusta; mutta kun minä kerran sen kuulutan, silloin on Saksa oleva yhtä ainoaa julistusta, silloin tulevat ei ainoastaan 10 tai 20 tai 30 000 kuriin tottunutta ihmistä osoittamaan mieltään, vaan miljoonat ja taas miljoonat tulevat silloin syttymään vihaan ihmiskunnan vanhaa vihamiestä ja perivihollista vastaan. Uskon voivani suuremmalla oikeudella kuin minkään muun kuulijakunnan edessä vakuuttaa teille, joiden joukossa on niin monta vanhaa rintamasotilasta: Me tahdomme vain rauhaa, sillä me olemme oppineet tuntemaan sodan! Me tahdomme mielellämme ojentaa kätemme ympärillämme asuville kansoille, me tahdomme olla yhteistyössä heidän kanssaan, me emme vihaa heitä. Mutta koskaan Saksa ei ole tuleva bolshevistiseksi!”

Tykinlaukausten taukoamatta kaikuessa tapahtuu puheen jälkeen uusien lippujen vihkiminen. Se suoritetaan koskettamalla niitä pyhällä ”verilipulla”, joka oli mukana Münchenissä kansallissosialismin ensimmäisten uhrien kaatuessa Feldherrenhallen edustalla. Rauhanvakuutusten jälkeen tuntuu kummalliselta kuulla tykkien jylhää musiikkia ja ”Deutschland, Deutschland über alles”; pelastusarmeijalaisten laulua muistuttava ”Horst Wessel” sopii paremmin! Pitkällinen Heil-asento käy vihkimisen aikana kädelle uskomattoman rasittavaksi… Tykkien jyskyessä tiivistyy Nürnbergin juhlien kohtalokas tunnelma yhä uhkaavammaksi. Lutze pitää loppupuheen. Hän puhuu läsnä olevien miesten vapaaehtoisesta uhrautuvaisuudesta: ”Näille miehille ei, kuten juttujen sepustajat väittävät, makseta mitään palkkaa mistään paikasta. Ei, päinvastoin: he uhraavat vapaa-aikansa, iltansa, pyhäpäivänsä, perhe-elämänsä. He uhraavat vähäiset varansa voidakseen hankkia ruskean paidan, josta on tullut kunniapuku. Heitä kannustaa puhtain idealismi.” Kumean enteellisenä kaikuu Lutzen huuto: ”Käske, mein Führer! Me marssimme!”

*

Apellin jälkeen Führer vastaanottaa joukkojen ohimarssin Nürnbergin sydämessä Adolf-Hitler-Platzilla Frauenkirchen ihanan fasadin edessä. Joukkojen ohimarssi kestää tasan 5 tuntia…

RAUTARYTMEJÄ

Sotaväen katselmus

Saksan uudelleen saavuttama sotilaallinen mahti ja etenkin äskettäin tapahtunut ja niin suurta huomiota herättänyt palvelusajan korottaminen saivat ulkomaalaisen lähtemään sotaväen apelliin suurin odotuksin. Olihan näytös lisäksi puoluepäivien viimeinen, joten aikaisempien katselmusten komeuden muistaen luuli sen ylittävän kaiken ennen nähdyn.

Tiedän, että Wehrmachtin apelli oli kaikille ulkomaalaisille pettymys. Siihen vaikutti osaltaan pilvinen sää. Kolmannen valtakunnan armeija on lisäksi uuden hengen mukaisesti ulkonaisestikin varsin askeettinen: eri joukko-osastojen puvuista puuttuu kaikki tavanmukainen sotilasprameus ja loisto. Hallitsevaksi pääväriksi jää yksitotinen ja koruton vihertävän harmaa. Olen aikaisemmin nähnyt Englannissa Lontoon sirkusmaisen komean Royal Tournamentin samoin kuin Aldershotin upeat yölliset Searchlight Tattoo -näytännöt. Niihin verrattuna Wehrmachtin esitykset vaikuttivat täysin karuilta ja köyhiltä.

Olisi tavattoman mielenkiintoista tietää, kuinka paljon tässä apellin silmäänpistävässä vaatimattomuudessa oli harkittua. Saksa on militaristisen mahtinsa palauttamisesta huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia, puhunut sekä Nürnbergissä että muualla niin paljon rauhantahdostaan, että uhitteleva militaristinen leventely olisikin ollut lievemmin sanoen tyylivirhe. Siirtomaakysymys hermostuttaa jo muutenkin maailmaa! Nürnbergissä katsoja oli sitä paitsi jo niin hemmoteltu näytöksiin osallistuvien massojen laajuudella, että ”vain” 18 000 miehen osallistuminen apelliin tuntui melkein petkutukselta.

Saksalaisten oman innostuksen ymmärtää sen sijaan täydelleen: Hitlerin rohkeat teot Saksan kansainvälisen mahdin palauttamiseksi ovat tehneet armeijasta kansan lempilapsen. Ensimmäistä kertaa esiintyivät nyt taisteluaseista uudenaikaisimmat, lentovoimat, kaikessa laajuudessaan, ja ensimmäistä kertaa olivat kuin jälleensaavutetun mahdin vertauskuvina näytännössä mukana entisen armeijan vanhat liput. Apelliin olikin pyrkinyt niin paljon katselijoita, että näytös oli esitettävä kahteen kertaan. Kunniapaikoilla tribuunin edustalla istuivat maailmansodan invalidit.

Omasta puolestani pidän Wehrmachtin näytännön laimeuteen vaikuttaneista seikoista tärkeimpänä seuraavaa: siitä puuttui tuo haltioitunut vapaaehtoisuuden ja ”vihkiytyneisyyden” tuntu, joka muuten kaikkialla Nürnbergissä niin väkevästi lumosi kriitillisimmänkin vieraan. Nyt nähtiin vain virallinen sotilasnäytäntö ja -paraati, jonka kaltaisia mikä maa tahansa kykenee esittämään.

Nürnberg ei tänään ollut ristiretkeläisten pyhä kaupunki, vaan tavallinen varuskuntapaikka.

*

Lentojoukot aloittavat näytöksen; kaikkiaan osallistui siihen kuulemma 400 konetta, ja etenkin huimanrohkeat syöksylennot saivat katsomon innostumaan. Ratsuväen yhteistoimintaa motorisoitujen joukko-osastojen kanssa valaistaan monipuolisesti; sen jälkeen esiintyvät panssarivaunut, tankit ja tykistö. Ohjelman alkuosa päättyy taistelunäytökseen, jonka aiheena on motorisoitujen joukkojen ja jalkaväen hyökkäys sekä piikkilankaesteillä ja miinakentillä varustetun vihollisaseman valtaus.

Joukkojen asetuttua paraatiryhmiin kentälle pitää sotaministeri von Blombergpuheen, jonka jälkeen armeijan, laivaston ja lentojoukkojen komentajat von Fritsch, Raederja Göringluovuttavat joukko-osastoille uudet liput. Führerin puhe on hämmästyttävän lyhyt ja ilman tavallista pontta. Kolmannen valtakunnan ylpeytenä ovat sen rauhantyöt, hän sanoo. Armeijan suurin tehtävä on tämän työn ja sen tulosten varmistaminen ja säilyttäminen. Miehiä ei ole kutsuttu aseisiin um irgend einem frivolen Versuch eines überspannten chauwinismus zu dienen – sondern um Wache zu stehen vor unserer Arbeit!” ’palvelemaan jotakin ylipingotetun kiihkoisänmaallisuuden kevytmielistä seikkailua, vaan seisomaan vartiossa työmme suojana’. Siksi muodostavat kansa, puolue ja armeija vannoutuneen, erottamattoman yhteyden. Hän koskettelee myös asevelvollisuusajan pidentämistä, ja taas hän manaa esiin tuon viekoittelevan tulevaisuudenkuvan terveestä, urheilun karaisemasta rodusta: ”Ne kaksi vuotta, jotka minä vaadin teiltä Saksaa varten, minä annan teille kymmenkertaisena takaisin! Sillä tämä kasvatus tekee teidät terveemmiksi kuin koskaan aikaisemmin olitte. Sen, minkä annoitte nuoruudessanne isänmaalle, annetaan teille vanhuudessa takaisin! Teistä tulee terve sukupolvi, joka ei ole tunkkaantunut konttoreissa ja tehtaissa, vaan auringon ja ilman karaisema, liikunnan terästämä ja ennen kaikkea luonteeltaan lujempi.” Näissä sanoissa kaikuu taas uuden Prometeuksen ääni, jättiläisen, joka luo ihmisiä oman kuvansa mukaan: kovia, voimakkaita maanpäällisiä – puritaanisia pakanoita, sankareita, joille kristillinen nöyryys ja tämän maailman halveksuminen on tuntematon.

Tämän jälkeen joukot marssivat kentältä järjestäytyäkseen paraatiin. Väliajalla esitetään mitä taidokkain lentonäyte: 17 lentokonetta ilmestyy taivaanrannalle liidellen ihanteellisen täsmällisenä hakaristikuviona hitaasti yli kentän! Toinenkin ilmojen ihme esittäytyy: ilmalaiva Hindenburg kulkee suunnattoman suurena aivan matalalla yli kentän, ja sillä hetkellä, kun ensimmäisen joukko-osaston paraatimarssi kajahtaa kunniatribuunin edessä kulkevalla asfalttitiellä, se pysähtyy fantastisena, koko taivaan pimittävänä hopeaisena aaveena muutamiksi minuuteiksi tarkalleen keskikentän ylle. Blombergin, Göringin, Raederin ja von Fritschin ympäröimänä Hitler vastaanottaa paraatin.

*

Kuka uskoisi, että vielä vain muutamia vuosia sitten koko Saksa piti velvollisuutenaan nauraa preussilaiselle paraatimarssille! Vierasta se pyrkii vieläkin ainakin alussa huvittamaan, mutta saksalainen yleisö on haltioissaan ja osoittaa tuntijan tavoin suosiotaan jokaiselle mitä täsmällisimmin ja kaikuvimmin marssivalle, jalkaansa iskevälle osastolle. Sitten seuraavat loppumattomana virtana motorisoidut joukot. Niiden runsaus on hämmästyttävä ja niiden kokonaismäärästä koko valtakunnassa kuiskaillaan parvekkeilla ällistyttäviä lukuja… Tämä motorisoitu paraati on kumminkin yksitoikkoisuudessaan väsyttävä. Takanani istuva, kuvaamattoman elegantti ranskatar hopeaketuista tehdyssä pelleriinissään ja violetti hattu kuparinväriseksi värjätyllä tukalla, sama daami, joka aikaisemmissa apelleissa on puhjennut ihastuksen huutoihin, haukottelee nyt peittelemättä. Kaksi synkän komeata belgialaista rexistiä, jotka jäykkä korrektisuus on kavaltanut siviilipukuisiksi upseereiksi, polttaa vieressäni nyt häikäilemättä savukkeen toisensa jälkeen. Koskenniemen vilkas ja terävä huomioimishalu on tyystin ehtinyt sammua. Ja japanilaisten filmikamerat ovat jo aikoja sitten lopettaneet ainaisen surinansa. Mutta saksalaisten veri on nytkin syttynyt.

*

Kun motorisoitujen joukkojen väsyttävä paraati vihdoin on lopussa ja Nürnbergin puoluepäivien viimeinen apelli siten päättynyt, Hitler lähtee matalassa mustassa avoautossaan seisoen ja ilman henkivartiostoa kunniakierrokselle ympäri kenttää. Ja totisesti: eikö tapahdukin jälleen Führer-Wetterin ihme! Harmaiden pilvien välistä valahtaa syksyisen ilta-auringon räikeän keltainen loiste… Katsomot riemuitsevat mielettöminä, ja kymmenet tuhannet nenäliinat muuttuvat sokaisevan kirkkaassa valossa kuin pieniksi liehuviksi liekeiksi… Massan innostuksen myrskyviimassa loimuava uhrituli miehelle, joka on antanut sille takaisin sen rakkaimman lelun: armeijan.

APOCALYPSIS

Kansallissosialistien joukkokokouksia on monta kertaa verrattu pelastusarmeijan kokouksiin. ”Koko koneisto, musiikki, laulu, univormut, naisten kuumeiset silmät, teatraaliset tuskanmanaukset lavalta, ilmapiiri, joka tuntui olevan ladattu pelastamisraivolla, muistuttivat häntä siitä”, kirjoittaa emigranttikirjailija Ernst Glaeser romaanissaan Der letzte Zivilist, joka muuten sivumennen sanoen sisältää emigranttikirjailijan teokseksi harvinaisen paljon myötätuntoa kansallissosialismia kohtaan.

Omasta puolestani en ole koskaan huomannut tätä piirrettä niin selvästi kuin Wehrmachtin apellin jälkeisenä iltana, maanantaina syyskuun 14. päivänä pidetyssä puoluepäivien loppukongressissa. Niin kiihottunut, etten sanoisi hysteerisen haltioitunut tunnelma vallitsee täpötäydessä, punaista ja kultaa loistavassa Luitpold-Hallessa. Kuten poliittisten johtajien yöllisessä apellissa, niin pyrkii täälläkin todellisuus ja fantasia sekaantumaan. Taas järkyttää mieltä jo tämän rakennuksen selittämätön, todella veren ja maaperän mystillisistä voimista kumpuava omalaatuinen loisto… Jättiläismäinen, kultaisen seppeleen ympäröimä hakaristi tulipunaisella peräseinällä loimottaa siihen kohdistetun valonheittäjän kimalluksessa kuin salaperäinen telluurista hedelmällisyyttä ja mustaa salaviisautta uhkuva pedon merkki… Miten nerokkaasti onkaan valittu tämä symboli – tämä miltei historian kaikkien kansojen tuntema salaperäinen auringon tunnuskuva! Joka kerta Luitpold-Hallessa ollessani minut on vallannut sama mielle: tämä Blut und Bodenin punaista ja kultaa säkenöivä uudenaikainen temppeli on kuin jokin inkojen tai azteekkien Auringon pyhättö, jossa päivänkehrän noustessa toimitetaan verta huuruava ihmisuhri.

*

Voi teoreettisesti puhua kansallissosialismin läheisestä suhteesta katolisuuteen. Voi teoreettisesti todistaa, että ”pakanuutta”, germaanista pakanuutta, ajava ryhmäkunta on Kolmannessa valtakunnassa häviävän pieni. Mutta voimakkaimmaksi vaikutelmaksi jää sittenkin jokaiselle, joka ei tutustu kansallissosialismiin vain kansantaloudellisten kirjojen, tutkimusten ja sanomalehtien ulkopoliittisten osastojen avulla, vaan joka saa olla mukana heidän juhlissaan ja rituaaleissaan, juuri tämä pakanallinen, ehdottomasti antikristillinen maailmantunne ja symbolinen kuvakieli. Rationalistinen ja demokraattinen maailma ei enää osaa tajuta tällaisten juhlien merkitystä. Me emme yksinkertaisesti voi käsittää, että meidän aikanamme taas myytti, rituaali ja symboli voi suurelle ”kulttuurikansalle” olla elävää todellisuutta. Ei ole nyt kysymys siitä, voiko tämän ilmiön hyväksyä vai ei. Se on olemassa – ja meidän on opittava ottamaan tämä ennenkuulumaton tekijä varteen, jos haluamme ymmärtää oman aikamme maailmankuvaa.

*

Taas tuodaan sisään ”pyhät” voitonmerkit, tunnuskuvat ja veriliput pauhaavan ja metallisen soiton kaikuessa… Ne ovat mahdin, voiman, sankaruuden symboleja. Niiden kumartajat uskovat maailmojen kosmilliseen rytmiin, jossa elämä ja kuolema vuorottelevat, mutta jossa elämä aina uudestaan ja uudestaan perii voiton uudistuen sukupolvien veressä niin kuin se uudistuu luonnossakin. Niillä ei ole mitään tekemistä kristillisten pyhimyksenkuvien kanssa, jotka eivät voi muuta kuin välittää kumartajaansa Jumalansa tykö; eikä mitään tekemistä kristillisten pyhäinjäännösten kanssa, joiden ihmeitätekevä voima tulee palvojansa osaksi vasta, jos hän on kumartanut otsansa tomuun ja tunnustanut olevansa kurja syntinen jo syntymästään saakka…

Rosenberg on kirjoittanut: ”Jeesuksen uskonto oli epäilemättä rakkauden saarnaamista, mutta saksalaisen uskonnollisen liikkeen, joka tahtoo kehittyä kansankirkoksi, täytyy selittää, että se ehdottomasti alistaa lähimmäisenrakkauden ihanteen kansallisen kunnian alaiseksi … Saksan kirkon tulee vähitellen asettaa sen hoitoon uskotuissa kirkoissa ristiinnaulitsemisen tilalle luja henki, korkeimmassa mielessä sankarillisuus … Risti on uhrilampaan vertauskuva, kuva, joka havainnollistuttaa meille kaikkien voimien murtumista; ja esittämällä julmalla tavalla kärsimyksiä se lamauttaa sisäisesti, tekee ’nöyräksi’, niin kuin vallanhimoiset kirkot toivovat.” Muistan, miten outoa oli tutkia Sebaldus-Kirchessä nürnbergiläisten mestarien hartaiden käsien muovailemia Kristuksen kasvoja kun ulkona riehui tuo maskuliininen pandemonium. ”Olla kansallissosialisti on olla mies, olla taistelija!” Lyypekin Marienkirchestä ostamieni kirjojen joukossa oli myös eräs, jonka nimenä oli Ist das Christentum die Religion der Deutschen? Osallistuttuani Nürnbergin puoluepäiviin vastaan ehdottomasti: kristinusko ei voi olla uuden saksalaisen uskonto.

Lippujen, standaarien ja Blutfahnen edellä astuu huumaavien riemuhuutojen tervehtimänä Hitler.

*

Aloittaessaan suuren loppupuheensa Führer on aivan käheä. Hetkittäin tuntuu jo siltä, että hänen on pakko keskeyttää puhe… Muistan kuulleeni, että kaksi vuotta sitten hänet oli leikattu äänijänteiden rasittumisen takia. Hitlerin uusiutuva käheys on loppumaton pilapuheiden aihe maailman pilalehdistölle. Mutta ainakaan täällä Nürnbergissä ei mieleni tee lainkaan nauraa. Tämä mies on näiden päivien aikana suorittanut henkisesti ja ruumiillisesti epäinhimillistä kestävyyttä kysyvän työn. Mieleeni muistuvat puoluepäivien organisaattorin, tohtori Leyn, sanat:

”Erääseen asiaan minun on kumminkin vielä palattava: Führerin puoluepäivien puitteissa suorittamaan valtavaan työhön. Ajattelen lähinnä niitä puhtaasti ruumiillisia vaatimuksia, joita puoluepäivät asettavat Führerille. Muistettakoon esim., kuinka suunnattoman pitkän ajan Führer yleensä seitsemän päivän aikana joutuu puhumaan, muistettakoon lisäksi, että hänen täytyy SA:n ja SS:n ohimarssin aikana seisoa kokonaista 5 tuntia hehkuvassa auringossa käsi ojennettuna! Lisäksi tulevat lukemattomat vastaanotot, haastattelut ja tarkastukset … Jo yksistään täyttämään satojen tuhansien puolueenjäsenten mielet uudella voimalla vaaditaan häneltä suunnatonta sielullista jännitystä. Muistakaamme lisäksi, että juuri vähän aikaisemmin olleet olympialaiset kisat saattoivat muodostua Saksalle niin suurenmoiseksi menestykseksi vain Führerin henkilökohtaisen harrastuksen johdosta.”

Ei ole tosiaankaan syytä nauraa… Tavattomalla tahdon ponnistuksella ja juotuaan pari lasia vettä Hitler pääsee vähitellen taas äänensä herraksi ja puhuu – ehkä paremmin kuin kertaakaan ennen kuluneen viikon aikana.

*

Hänen esiintymisensä on loisteliaan itsevarmaa ja puhe on miltei ilkamoivan ylimielinen. Hitlerillä onkin täysi syy olla tyytyväinen: koko maailma on kuumeisesti seurannut näitä puoluepäiviä, ja Hitlerin merkitys Euroopan kohtalon ratkaisijana on jokaiselle selvinnyt. Puheen triumfoiva sisällys ja esitystyyli onkin näin ollen paikallaan. Sen melkein jokaiseen käänteeseen sisältyy ajatus: Enkö ole ollut suurenmoinen? Kuka olisi voinut saada aikaan samanlaisen ihmeen? ”Voi häntä, joka ei usko!” Näin puhuu Uusi Prometeus, joka on tottunut luomaan ihmisiä oman kuvansa mukaan.

Hän on täysin tietoinen merkityksestään. Hänen käyttäessään sellaisia sanontatapoja kuin ”tänä historiallisena ajankohtana” myöntää hänen olevan oikeassa. Lakkaamatta hän korostaa merkitystään bolshevismin vastaisen taistelun valittuna johtajana. ”Minä näen tämän vaaran: Eurooppa hukkuu – Euroopan kansat, herätkää! … Minua syytetään siitä, että tahdon jakaa Euroopan kahtia. Mutta minä sanon: tämä kahtiajako on jo tapahtunut.” Tämän yleiseurooppalaisen kutsumuksen rinnalla tuntuvat tässä kokouksessa aivan toisarvoisilta sellaiset vain Saksaan liittyvät muistutukset kuin: ”Tietäköön bolshevismi, että Saksan porttien takana seisoo uusi saksalainen armeija!”

Kansallissosialismi, Hitler painostaa, on kuitenkin vain ”arvokas saksalainen patentti”, jota ulkomaat eivät voi omaksua. ”Kansallissosialisteina taistelemme tämän opin puolesta kansamme keskuudessa, mutta emme ole mitään poliittisen käsityskantamme lähetyssaarnaajia. Mitä muille kansoille selitetään, mihin he uskovat ja miten he elävät, on meistä samantekevää.” Kansallissosialismi ei pidä bolshevismia ”kuolemanvihollisenaan” vain siksi, että bolshevismin käsitemaailma on sille itselleen täysin vastakkainen, vaan siksi, että bolshevismi, ”tämä yhtä mieletön kuin eläimellinenkin oppi”, uhkaa hyökkäyksellään Saksaa ja koko maailmaa. Kansallissosialismi itse ei ole etsinyt kosketusta bolshevismin kanssa. Neuvostovenäläinen kommunismi oli jo vuodesta 1918 lähtien yrittänyt tartuttaa Saksan.

*

”Kansallissosialismia voi vihata tai rakastaa – mutta ei muuttaa eikä poistaa”, Hitler sanoi. Saksassa oleskeluni jälkeen olen täysin vakuuttunut hänen väitteensä oikeudesta. Siksi valtavat kansanmassat seisovat Hitlerin takana – juuri ne yhteiskunnalliset piirit, jotka lukumäärältään ovat suurimmat: pikkuporvaristo, talonpojat ja työläiset. Voimakkaimman opposition muodostavat älymystö, aatelisto ja suurporvaristo ovat valtakunnan kokonaisuudessa pieni osa. Ulkomaiden olisi jo täysi syy lakata uskomasta juttuun, että ”suurkapitalismi rahoittaa Hitleriä”. Hitler ei ole riippuvainen kenenkään rahoista eikä kenenkään ”salaisesta tuesta”. Hänen takanaan seisoo ehdottomasti juuri ”kansa”, ja totisesti hän on osannut antaa sille panem et circenses, leipää ja sirkushuveja, kuten jokaisen caesarin pitääkin. Hitler on saanut Saksan kauhistuttavan sodan jälkeisen työttömyyden huimasti alenemaan; ja huveista jo yksistään jokavuotinen ReichsparteitagNürnbergissä pitää huolen.

Hitlerin asema on nykyisin niin varma, että hän suorastaan jo aivan teknillisistäkin syistä voi esiintyä iloisena, nauravana ja leikillisenä. Sodan jälkeisen kansainvälisen, turmeltuneen, älyperäisen ja kaoottisen maailman sanoillaan villitsevä Savonarola ja iloton, askeettinen Cromwell esiintyy nyttemmin yhä useammin ja useammin kuuluisissa valokuvissaan isällisen leppoisasti tai voitonvarmasti hymyilevänä… Kansallissosialistien kokouksissa on jatkuvasti jäljellä vanha pelastuskokouksen tyyli, mutta entisen polttavan ja kiivaan ”Tunnustakaa syntinne!” -huudon sijasta kaikuu nyt uskonvarma ja voitollinen Halleluja.

Hitler, asioiden, ihmisten ja koko maailmankuvan nerokas yksinkertaistaja, voi olla tyytyväinen. Nürnbergin puoluepäivien viimeisen kokouksen lopputunnelma on mielettömyyteen saakka haltioitunut. Kun Hitler on päässyt puheessaan aikaisemmin mainitsemaani kohtaan ”Saksalainen työmies ei voi olla huomaamatta, mikä merkitys on sillä seikalla, että tänään valtakunnan huipulla seisoo mies, joka tuskin kahtakymmentäviittä vuotta sitten itse oli työläinen, ja että tänään lukemattomissa johtavissa asemissa ja monissa kaikkein korkeimmissa viroissa aina valtion päämieheen saakka on entisiä maa- ja teollisuustyöläisiä”, suosionosoitukset alkavat lähennellä hurmiota. Loppunousu on niin valtava, että kokouksen viimeiseksi numeroksi ilmoitettu Hessin puhe jo yksistään tunnelman pakosta jätetään pois. Urut humahtavat soimaan. ’Taistelu Kuolemaa ja Pirua vastaan’, ”der Kampf gegen Tod un Teufel”, on julistettu. Hitler itse on vaipunut täydelliseen ekstaasiin. ”Horst Wesselin” aikana hän seisoo kädet ristissä ja katse kohotettuna kohti hallin taivaallisen sinistä kattoa…

”ME OLEMME UUSI AIKA”

Priwallin lentokentän esikuntarakennuksen seinällä riippuu plakaatti: Das Buch kämpft für Geist und Körper.

Kirja taistelee sekä hengen että ruumiin puolesta… omalaatuinen mietelmä! Paremmin kuin pitkät selittelyt se todistaa, miten tavaton paino pannaan ruumiilliselle kuntoisuudelle uuden henkisen kasvatuksen ohella nykyisessä Saksassa. Muistan, kuinka muutaman viikon Travemündessä oleskeltuamme natsien kuuluisa kirjailija Hans Friedrich Blunck tiedusteltuaan meiltä suurinta vaikutelmaamme Saksasta ja kuultuaan yksiäänisen vastauksen ”Schwartaun työleiri!” sanoi: ”Sen ymmärrän hyvin. Kun itse ensimmäistä kertaa kävin Arbeitslagerissa, tajusin selvästi kuuluisuudestani huolimatta: täällä tuntee kirjailija täysin hyödyttömyytensä … Todella uutta ja merkityksellistä Saksaa edustaa juuri tämä näky!”

Blunck oli oikeassa. Eritellessäni nyt jälkeenpäinkin vaikutelmiani matkaltani nousevat kaikkein sympaattisimpina muistoina mieleeni jokainen kosketus Arbeitsdienstin kanssa. Sen ajatukseen kätkeytyy jollakin lailla koko kansallissosialismin ydin. Siksi ymmärtääkin sen innostuksen, jolla Saksan nuoret miehet riensivät ilmoittautumaan työpalvelun riveihin heti Hitlerin julkaistua vetoomuksensa. Kolmannen valtakunnan uutta miesnuorukaisen tyyppiä ei missään voikaan paremmin tutkia kuin jollakin työleirillä.

Mutta Arbeitsdienst on myös niitä harvoja natsien ideoita, jotka kelpaisivat ”vientitavaraksi”. Jokainen maa voisi ehkä käyttää hyväkseen rauhan aikana hyödytöntä ja kallista armeijaansa antamalla sotilaiden puoli vuotta tehdä palkatonta yleishyödyllistä työtä. Yhteinen ruumiillinen työ on sitä paitsi ajatuksena mitä ”demokraattisin”. Se kykenee tosiaankin toveruudessa yhdistämään kansan eri kerroksia, mihin kasarmielämä vain näennäisesti pystyy.

Työpalvelun tarkoituksesta on paljon väitelty. Varsinkin ulkomailla on aivan yleinen tuo yksipuolinen käsitys, että sen ainoa päämäärä on naamioitu sotilaallinen valmentaminen. Sokeakin tietenkin näkee, että kaikista vakuutteluista huolimatta tämä väite pitää osittain paikkansa. Puolen vuoden ruumiillisen työn jälkeen jokainen mies tulee fyysillisesti jo täysin ”trimmattuna” armeijaan. Mutta myös tämän työpalvelun puhtaasti käytännöllinen merkitys on arvioitava harvinaisen suureksi. Kasvatuksellisesti työpalvelu on taas kansallissosialistiselta näkökannalta katsottuna uraa uurtavaa laatua: se opettaa kunnioittamaan työtä sinänsä ja erikoisesti työtä ”kansanyhteisyyden” hyväksi. Volksgemeinschaft-ajatuksen näkyvimpänä tuloksena se tahtoo kasvattaa ”teon kansallissosialisteja”. Tänä vuonna annetulla asetuksella Arbeitsdienst onkin tehty asevelvollisuuden tapaan pakolliseksi.

*

Arbeitsdienstillä on nykyään noin 1 200 osastoa ympäri maata, osittain sen autioimmissa ja asumattomimmissa osissa. Yksistään Frankenin Arbeitsgaukäsittää 45 eri osastoa. Suuria suoalueita ojitetaan ja kuivatetaan; autioille nummille istutetaan metsää; kuivat maa-alueet tehdään hedelmällisiksi kastelukanavilla; nykyaikaisia teitä rakennetaan maan syrjäisiin osiin. Erikoisen kuuluisiksi ovat tulleet Pohjanmeren rannikolla sijaitsevat työmaat, joiden valtavilla patorakennuksilla vallataan mereltä takaisin sen kerran ryöstämää maata. Jura-vuoristoon rakennetaan suurta tieverkkoa, jonka avulla laajat alueet saadaan asuttaviksi ja jonka merkitys turistiliikenteelle on huomattava. Aschaffenburgin, Nürnbergin ja Kulmbachin luona on raivattu ja tasoitettu suuria alueita uusia esikaupunkeja varten. Rothenfelsin ja Würzburgin luokse on rakennettu satamia, jotka liittyvät Rein-Main-Tonava-kanavasuunnitelmaan. Kanavoimalla ja oikomalla monia pienempiä jokiväyliä on tehty liikennekelpoisiksi. Kansantaloudellisesti erityisen huomattavaa työtä on suorittanut osasto 283 Münnerstadtissa: täällä on kiviperäinen maa raivattu viljelyskuntoon, tasoitettu ja saatettu viljelyskelpoiseksi kastelujärjestelmän avulla, samalla kun peltomaiksi sopimattomille paikoille on istutettu metsää. Emslandinsuo, Rein-Havel-kanava, Lüneburgin nummi ja Pohjanmeren rannikko ovat erityisesti paikkoja, joiden nimi läheisesti tulee liittymään työpalvelun historiaan. On laskettu, että Arbeitsdienstin avulla saadaan tulevaisuudessa noin 5 miljoonaa hehtaaria maata tuottoisaksi; että metsänistutusten avulla Saksa tulee kokonaan vapautumaan ulkomaisen puun tarpeesta; ja että raivatuille maa-alueille voidaan perustaa 400 000 uutta talonpoikaistilaa!

Nuorison on opittava kunnioittamaan työtä ja työmiestä. Työ ei saa olla Flucht und Fron, kirousta ja pakkoa – suuren yhteisedun takia on sitä opittava tekemään ilolla. Kansallissosialistinen oppi ”iloisesta” työstä ei muuten ole mikään ainutlaatuinen ilmiö. Sen kärki on tietenkin kohdistettu marxilaista ”työn orjuus” -käsitettä vastaan. Silti juuri Neuvosto-Venäjän ”stahanovilaisuus” muistuttaa sitä monessa suhteessa.

*

Schwartaun työleiri sijaitsee lähellä Lyypekkiä, ja Travemündestä Lyypekkiin kulkevan junan ikkunasta olemme monta kertaa nähneet leirin nuorten miesten uurastavan työssään radan varrella. He rakentavat kanavia, jotka tulevat yhdistämään useita pieniä sivujokia Traven laivaväylään ja samalla toimimaan laajojen vesiperäisten alueiden kuivatusviemäreinä. Schwartaun leirillä työskentelee noin 200 miestä. Päiväohjelma on seuraava: klo 7–1 työtä, 1–2 ruokailu ja sen jälkeen uintia, urheilua ja lepoa. Illalla pidetään luentoja ja annetaan yleisopetusta samaan tapaan kuin meillä joukko-osastojen iltakouluissa; lisäksi pojat saavat harjoittaa käsitöitä, laulua jne. Klo 8 on ilta-apelli, joka on kokonaan omistettu kansallissosialistisen hengen lujittamiselle. Joka toinen sunnuntai on vapaapäivä, jolloin miehillä on tilaisuus matkustaa kotiinsa, jos niin haluavat. Miehet saavat suunnilleen yhtä suuren päivärahan kuin meikäläinen sotilas. Töitä valvoo alipäällystö, joka nauttii palkkaa ja jonka kasvattamista varten Arbeitsdienstillä on erityiset koulunsa. Nykyisin, Arbeitsdienstin ollessa pakollinen, herää tietenkin kysymys, kestääkö jokainen tätä suhteellisen raskasta työtä. Meille kerrottiin, että toistuu sama ilmiö kuin sotapalveluksessakin. Yläluokan pojista monet vaikuttavat ensi alussa haluttomilta ja väsyneiltä, mutta saatuaan aluksi olla hieman helpommalla he tottuvat säännöllisesti jo parissa viikossa raskaampaankin urakkaan. Suunnitteilla lienee sivumennen mainittuna myös tyttöjen pakollinen työpalvelu!

Schwartaun leirin työmaa on niin laaja, että ehdimme nähdä siitä vain osan. Alueella, jossa kiertelemme, on vain 50 poikaa työssä. He korottavat parhaillaan vesipatoa; täytemaata tuodaan kiskoilla kulkevilla rautavaunuilla kauempaa. Kaikki työskentelevät vain ruskeisiin sotilashousuihin ja saappaisiin puettuina, ilman lakkia ja yläruumis paljaana. Vieras tuntee itsensä tämän terveyttä ja nuoruutta uhkuvan joukon keskellä suoraan sanoen noloksi. Kuten niin monta kertaa nykyisessä Saksassa, meikäläinen ”intellektualisti” tuntee, miten melkeinpä vihamielinen uusi maailmankuva on häntä kohtaan… Työn, toiminnan, urheilun, ruumiillisen vitaalisuuden maailmassa, oli sillä sitten poliittisesti oikeistolainen tai vasemmistolainen väritys, hän on outsider, ajatuksineen, arvosteluineen, ikuisine ”hyödyttömine” ongelmineen…

Finckenstein on istahtanut valkoisessa flanellipuvussaan hiekkakasalle ikään kuin tuon tunnon painostamana. Hienojen ja kalpeiden, ajatuksista raskaiden ”kreivillisten” kasvojen taustalla heiluvat tahdikkaasti ruskeat, hien ja pölyn peittämät jäntevät vartalot ja lapioista suhahtelevat sorasuihkut, kuin tuon kalpean ja kivettyneen patsaan varjoon haudattaisiin kokonainen ajatus ja aikakausi…

Me syömme päivällistä yhdessä miehistön kanssa, ja luultavasti siksi, että meillä olisi vapaat kädet ”harjoittaa tutkimuksia”, meidät sijoitetaan jokainen eri miehistöpöytään. Mieliala on hauskan kursailematon ja toverillinen, miehistön ja samoin heidän keskellään aterioitsevan päällystön välillä ei huomaa vähäisintäkään jäykkyyttä. Minulta suomalaisena tiedustellaan luonnollisesti urheilu- ja olympialaisasioita, ja tiedustellessani taas vilkkaalta pöytäkunnaltani heidän mieliajanvietettään he vastaavat kuorossa: ”Uinti!” Ruokailun jälkeen tapahtuu kuvaava pieni seremonia: miehet nousevat pöydistä, tarttuvat toistensa käsiin ja lausuvat ketjukuorossa: ”Sinä et kuulu itsellesi, vaan kansallesi.” Natsilainen kiitos ruoasta – uusisänmaallinen Mahlzeit

Sama koruton ja lujan toveruuden leimaama ”uuden nuorison henki” jäi päävaikutelmaksemme myös Kolmannen valtakunnan armeijasta. Johdonmukaisuus, jolla entistä koko maailman nauramaa sotilaallista postikorttiromantiikkaa tahdotaan välttää, kiinnittää erikoista huomiota. Karkeista otteistaan muutoin niin kuuluisa SS:n lehti Das Schwarze Korps taistelee säännöllisesti tätä perisaksalaista Kitsch-romantiikkaa vastaan. Sotilas ei katsele ”tyttönsä” kanssa auringonlaskua linnanraunion taakse, ei ryyppää olutta saappaanmuotoisista laseista eikä tuo kolmea liljaa kaatuneen toverin haudalle autiolla nummella… Sotilas ei tarvitse runovärssyjä eikä huonoja värillisiä painokuvia ollakseen suosittu. Hän ei ole missään glorifioidussa asemassa tavalliseen kansalaiseen verraten. Hän on vain tavallinen työntekijä kaikkien muiden joukossa.

Hitlerin viimeinen suuri teko Saksan sotilaallisen mahtiaseman uudelleen luomiseksi – asevelvollisuusajan pidentäminen 2 vuodeksi – sattui sekin Travemündessä oleskelumme aikana. Muistan hyvin sen tekemän vaikutuksen noina päivinä, jolloin Espanjassa ratkaistiin San Sebastianin kohtaloa ja Trotskin vangitseminen oli päivän puheenaihe. Teko selitettiin vastavedoksi Venäjän palvelusikärajan alentamiselle. Molempien maiden armeijat suurenivat täten kaksinkertaisiksi, ja tämä tietoisuus oli varmasti omiaan antamaan Nürnbergin puoluepäiville niiden uhmakkaan taisteluhaasteen leiman.

Puoluepäivillä oli armeijan esitysten suhteellinen vaatimattomuus varmasti harkittua. Salassa Saksa on sotaa silmällä pitäen varustautunut mitä perusteellisimmin. Matkalla Nürnbergiin sivuutamme heti Hallesta lähdettyä maailmankuulut Leuna-tehtaat, jotka valmistuivat sodan aikana v. 1917 ja joiden rauhanaikainen tehtävä on valmistaa typpeä maanviljelystarkoituksiin. Jo yksistään tämän fantastisen suuren tehdaslaitoksen pikainen näkeminen vaunun ikkunoista – tehdasalue on varmaan runsaasti toista kilometriä pitkä! – antaa aavistaa mitkä mahdollisuudet Saksalla jo yksistään tämän ainoan tehtaan avulla on valmistaa myrkkykaasuja. Travemündessä taas meidät oli kutsuttu tutustumaan Priwallin suurenmoiseen lentosatamaan. Tämä aikaisemmin Deutsche Luft-Hansan omistama satama on nyt vajaassa kahdessa vuodessa kokonaan militarisoitu ja rakennustyö jatkuu yhä kuumeisena. Parhaillaan rakennetaan Pöteniter-Wiekin – Traven muodostaman sisäjärven, jonka varrella lentosatama sijaitsee – toiselle puolen salaperäistä uutta kenttää valtavia tasoitus- ja täyttämistöitä suorittamalla. Valvonta on äärimmäisen ankara; sivullisen on mahdotonta saada työn laadusta mitään käsitystä. Yhtä taitavasti on jo valmistuneen lentosataman rakennusten luonne naamioitu. Kuljeskelemme toista tuntia äärettömän suurilla betonilevyillä lasketuilla pihoilla; ihailemme rakennusten ihmeen kaunista ja omalaatuista tiiliarkkitehtuuria; ihmettelemme maanalaisia pommisuojia ja lukemattoman erityyppisiä lentokoneita, joita seisoo massoittain pihamailla ja hangaareissa sekä kelluu poijuihin sidottuina pitkin järven selkää, mistä ne suurilla nostokurjilla siirretään kuivalle maalle; kiipeämme tähystystorniin, josta voidaan valvoa sekä järveä että maalentokenttää – ja poistumme lopulta yhtä tyhminä! Ovatko nämä jättiläisrakennukset, jotka ovat syntyneet tuossa käsittämättömän lyhyessä parin vuoden ajassa, vain lentokonesuojia ja -verstaita, vai piileekö tässä rakennuskompleksissa samalla kokonainen lentokonetehdas? Se on kysymys, johon emme ole saneet vastausta oppaamme vilkkaudesta ja puhelunhalusta huolimatta. Jo rakennusten sijoitus on niin taitavasti suunniteltu, että niiden avointa puolta ei voi nähdä muualta kuin järven takaa, josta pitkän välimatkan takia ei enää voi mitään erottaa. Erikoisesti huomio kiintyy myös lentosatamassa työskenteleviin työläisiin. Heitä on satoja, ja kun he iltapäivällä saapuvat venelautoilla Traven yli, ihmettelee joka kerta samaa seikkaa; melkein kaikki ovat selvästi sivistyneitä tyyppejä, ja tavallisia työmiehiä on joukossa vain ani harvoja. Myös sota-aluksia vierailee Travemündessä tuhkatiheään, ja monet vedenalaiset samoin kuin pienemmät hävittäjäalukset ovat aivan viime vuosien tekoa.

*

RAKKAUTTA MARSSIN TAHDISSA

Taistellessaan nuorison ruumiista ja sielusta kansallissosialistinen valtio joutuu kamppailemaan myös luonnonvoimista mahtavinta ja yksilöllisintä, rakkautta, vastaan.

Rakkauskaan ei enää saa olla yksityisasia – senkin on alistuttava palvelemaan rodun, terveyden ja kansakunnan kokonaisuuden pyhää asiaa. Mutta juuri rakkauden ja seksuaalielämän alalla on vaarallisin liberalismi ja individualismi viime aikoina noussut kapinaan, parhaina liittolaisinaan kaunokirjallisuus ja uudenaikainen psykologinen tiede. Perhe ja avioliitto ovat joutuneet ankaran kritiikin alaiseksi ja uusi sukupuolimoraali on päivän iskusana. Kansallissosialismi on ryhtynyt taisteluun koko sille ominaisella fanaattisuudella ja mitään voimakeinoja säästämättä. Rakastunut ihminen on aina epäluotettava ja yllätyksiä valmistava olento, ja nuorison henkinen levottomuus ja kapinallisuus on suoraan riippuvainen seksuaalielämän heräämisestä ja sen voimakkuudesta. Siksi ei lujassa ja järjestetyssä valtiossa saa hallita Eros, vaan Hymen: rakkaus saa olemassaolon oikeuden vain avioliitossa. Mutta avioliittokaan ei ole mikään yksilöllinen asia ja onnikysymys; sen yksinomaisena tarkoituksena on antaa valtiolle terveitä, rotupuhtaita kansalaisia. Ja nuorison vaarallinen ja haitallinen seksuaalinen levottomuus on saatava tukahdutetuksi jo alkuunsa suuntaamalla nuorison huomio muualle. Nuoriso on järjestelmällisesti epäerotisoitava. Ei ole mikään sattuma, että kuuluisalla vertauskuvallisella kirjaroviolla Berliinin Oopperatalon edessä v. 1933 poltettiin ensimmäisinä Magnus Hirschfeldin maailmankuulun Institut für Sexualwissenschaftin kokoelmat ja Freudin teokset!

Nykyistä virallista kansallissosialistista kantaa avioliittoon nähden oli hyvä tilaisuus tutkia Nürnbergissä, näyttelyssä Vererbung – Rasse – Volk”, ’Perinnöllisyys – Rotu – Kansa’. Siinä ilmeni selvästi kolme johtavaa periaatetta: epäerotisoiminen, rotuhygienia ja valtion harjoittama neuvonta ja valvonta.

*

Näyttely oli sijoitettu Nürnbergin Museum für Soziale Hygienen huoneistoon. Olin suoraan sanoen odottanut siitä paljon räikeämpää, mutta näyttely vaikutti varsin kesyltä herättämättä mitään kiivaampia vastaväitteitä. Rotukysymyksenkin alalla kansallissosialismi näyttää luopuneen alkuaikojen monista mahdottomista liioitteluista.

”Kukaan ruumiillisesti ja henkisesti sairas ja arvoton ei saa ikuistaa vikojaan lastensa ruumissa.” Tämä Hitlerin lause on mottona näyttelyn ohjelmassa, jonka selostusta tulen pääasiallisesti seuraamaan.

Kansallissosialistisen valtion pääperusteisiin kuuluu väite, että jokaisen kansan kukoistus ja rappio ei ensi sijassa riipu taloudellisista tai muista ulkonaisista syistä, vaan siitä, ovatko kansan rodulliset ominaisuudet säilyneet terveinä ja voimakkaina. On neljä syytä, jotka vahingoittavat ja hävittävät jokaisen kansan rodullisia arvoja: huonojen perinnöllisten taipumusten kasvu, ilman tietoista valintaa tapahtuva rotujen sekaantuminen, asukasluvun väheneminen ja perhesiteiden höltyminen, joka sotii ”veriperinnön ikuisia lakeja” vastaan. Taistelu näitä vaaroja vastaan on kansallissosialistisen valtion ja sen harjoittaman väestöpolitiikan päätehtävä. Kysymyksen valaisemiseksi näyttely on jaettu neljään osastoon.

Ensimmäinen on omistettu perinnöllisyysopille, ja sen iskulauseena on: ”Ei kieli, vaan veri määrää rodun.” Havainnollisin kaaviokuvin valaistaan Mendelin lakia ja todistetaan sen perusteella, että jokaisessa ihmisessä on kahdenlaisia perinnöllisiä ominaisuuksia: näkyviä eli dominantteja ja salattuja eli resessiivejä, joista viimeksi mainitut vasta myöhemmissä yksilöissä voivat tulla dominanteiksi. Tietenkin tehostetaan erikoisesti tuota tunnettua seikkaa, että ala-arvoiset yksilöt lisääntyvät enemmän. Siksi valtion velvollisuus on lainsäädäntöteitse estää perinnöllisesti ala-arvoisten yksilöiden lisääntyminen. Osaston pääseinällä on suuri kuvallinen esitys uudenaikaisen perinnöllisyysopin klassillisesta esimerkistä, amerikkalaisen Kallikak-perheen noin 150 vuotta vanhasta sukutaulusta. Normaali mies saa ensin aviottoman lapsen vähämielisen ja huonomaineisen tytön kanssa, mutta valitsee sitten aviopuolisokseen terveen, kunnon tytön. Jälkimmäisestä lähtevä Kallikak-suvun haara osoittaa vain terveitä ja elinkelpoisia yksilöitä, edellisestä lähtenyt haara taas on siveellisesti ja terveydellisesti täysin turmeltunut jo ensimmäisestä sukupolvesta lähtien. Kuvan edessä on aina tiuha ryhmä nuoria SA-laisia, joiden vakavista kasvoista voi päätellä, että siinä ratkaistaan monen suunnitellun tai jo päätetyn kihlauksen kohtalo…

Toinen osasto on nimeltään ”Rotukysymys”. Tähän osastoon vieras ymmärrettävistä syistä astuu varsin sekavin tuntein – ja suomalainen nimenomaan. Siksi hyökkäänkin ensi töikseni tutkimaan suurta seinänkokoista karttaa, joka esittää eri rotujen asuttamia alueita Euroopassa. Ylvään sinisellä värillä se näyttää, että Suomesta on Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikko (ruotsalaiset) sekä koko Laatokan ympäristö (?) pohjoisen rodun asuttamaa… Mutta koko maamme keskiosa, kuten Savo ja Häme samoin kuin koko Venäjä on, kuten sakeansynkeä violetti väri osoittaa, itäbalttilaisen rodun kansoittamaa… En esitä tämän havainnon yhteydessä mitään kommentaarioita, vaan jätän sen tehtävän asiantuntijoille. Koska itse olen kotoisin Karjalan Kannakselta, minulta pääsee helpotuksen huokaus huomatessani tämän kansallissosialistisen Rassenkunden perusteella olevani arvollinen hengittämään Nürnbergin ilmaa. Yllättävän vapaamielinen on ohjelman selitys, että Saksan kansa etupäässä maantieteellisen asemansa takia ei suinkaan ole mikään rotupuhdas kansa. Pohjoinen rotu on johtavassa asemassa, mutta siihen on sekaantunut itäistä, dinaarista ja läntistä rotua. Siksi onkin näytteille asetettu myös neljä professori Rothin muovailemaa päätä, jotka ilmentävät mainitun neljän Saksan rodun ulkonaisia tuntomerkkejä. Mutta samalla huomautetaan, että pohjoinen rotu on vuorostaan erikoisen voimakkaasti levinnyt muihin Euroopan maihin, ja että ”se yhdessä niiden muiden rotujen osien kanssa, joissa sen vaikutus on tuntuvin, on kutsuttu puolustautumaan slaavilaisten kansojen hyökkäystä vastaan”. Jotta ”tämä saksalainen kansa” voisi säilyttää johtavan voimansa ja vastustuskykyisyytensä, on jokaisen miehen ja naisen vältettävä kaikkinaista sekaantumista vieraslaatuiseen rotuun, ennen kaikkea ”vaarallisimpaan kaikista kansoista, juutalaiseen äpäräkansaan, joka ymmärsi viime vuosikymmeninä niin voimakkaasti pesiytyä Saksaan, usein huomaamatta ja uskonnon vaihdokseen tai toisiin samanlaisiin, saksalaisen hyvyyteen ja tietämättömyyteen vetoaviin keinoihin turvautuen”. Tietenkin tässä osastossa on juutalaiskysymykselle omistettu suurta huomiota. Kaksi isoa kuvataulua esittää juutalaisten vaellusta ja heidän leviämistään Eurooppaan, ja sodanjälkeisen Saksan tunnetuimmista juutalaisista poliitikoista, rahamiehistä, tiedemiehistä ja taiteilijoista on pantu näytteille suuri joukko valokuvia, joiden selityksistä puhuu kiivas inhon ja vihan henki; erikoisen väkevän anateeman saa Magnus Hirschfeld nuorison siveellisenä turmelijana. Ohjelman tätä osastoa kuvaileva selitys alkaakin voimakkaalla hyökkäyksellä:

”Ei ole olemassa turmiollisempaa ja epätodenmukaisempaa, niin, valheellisempaa lausetta kuin kansanvihollisten väite: ’Kaikki, joilla on ihmiskasvot, ovat samanlaisia!'”

Mielenkiintoista sekä nuorison epäerotisoimisen että kansallissosialistisen näkemyksen kannalta on näyttelyn kolmas osasto, ”Saksalainen väestöpolitiikka”. Sen tunnuslauseena on: ”Kansa ei kuole – se lakkaa syntymästä!” ”Kahden lapsen” ja ”yhden lapsen” järjestelmä samoin kuin puheet ”äitiyden vaivoista” ovat olleet kansalle pahinta myrkkyä. Niiden seurauksena oli kaikissa kansankerroksissa huomattavissa uhkaava syntyväisyyden aleneminen. Mutta syntyvien lukumäärän on aina ylitettävä kuolleiden lukumäärä, ts. kansan on säännöllisesti lisäännyttävä, jos se haluaa säilyttää vastustuskykynsä ja voimansa.

Kansallissosialistinen valtio asettaa siis saksalaiselle naiselle vaatimuksen: enemmän lapsia Saksalle! Se käsittää kuitenkin, ettei riitä vain äitiyden vaistoon vetoaminen, vaan että syntyväisyyden ja avioliittojen lukumäärän lisäämisen puolesta on taisteltava myös taloudellisin keinoin: poistamalla työttömyyttä, myöntämällä verohuojennusta lapsirikkaille perheille, avustamalla avioliittoon aikovia ja taistelemalla kaupunkeihin muuttoa vastaan siirtola-asutusten perustamisella. Tulokset ovatkin jo nyt näkyvissä, sillä syntyväisyyden määrä on huomattavasti kasvanut. ”Kansallissosialistisessa valtiossa on jälleen tullut saksalaisen naisen velvollisuudeksi, ylpeydeksi ja iloksi olla äiti ja työskennellä omassa taloudessa iloisten ja terveiden lasten ympäröimänä.”

Voidakseen valvoa kaikista perinnöllisistä vioista vapaiden jälkeläisten syntymistä tulee kansallissosialistinen valtio kiinnittämään mitä suurinta huomiota avioliittoneuvontaan. On tärkeätä, että sitä annetaan ennen kuin avioliitto jo on ehditty asianomaisten kesken päättää. Lääkäri tutkii sekä miehen että naisen ja selostaa jokaisen tyyppiin soveltuvan aviopuolison laadun. Hänen velvollisuutensa on syytteen uhalla tehdä ilmoitus tapauksista, joihin sterilisaatiolakia olisi sovellettava. Tämä laki on lajissaan Euroopan ankarin. Pakollinen sterilisaatio voidaan toimittaa jo 14-vuotiaalle! Jo aivan lähitulevaisuudessa tullaan jokaiselta vaatimaan sekä terveydellisiin että rodullisiin tietoihin perustuva Ehetauglichkeitszeugnis, kelpoisuustodistus avioliittoa varten. Sillä

”Die Ehe ist heute keine Privatangelegenheit, sondern eine heilige Verpflichtung gegen Rasse, Volk und Staat.”

’Avioliitto ei nykyisin ole mikään yksityisasia, vaan pyhä velvollisuus rotua, kansaa ja valtiota kohtaan.’

Perhe on valtion perusta. Siksi jokaisen velvollisuus on veriperinnön takia oppia tuntemaan ei ainoastaan lähimmät omaisensa, vaan myös sukunsa kaukaisemmat esi-isät. Näyttelyn neljäs osasto onkin näin ollen omistettu ”Kansalliselle sukututkimukselle”. Siinä esitetään havainnollisesti, miten sukututkimus tulevaisuudessa eri sukutauluja vertailemalla opettaa kansallissosialistisen valtion jäseniä tuntemaan suurta yhteenkuuluvaisuutta ja yhteistä riippuvuutta aus Blut und Boden – verestä ja maaperästä.

Aiheeseen liittyen

Asiasanat

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 merkkiä jäljellä