Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana 1936 (osa 1)

Julkaistu: 26.10.2014

26.10.2014 by

Otteita Olavi Paavolaisen matkakertomuksesta (osa 1)

Olavi Paavolainen oli 33-vuotias osallistuessaan silminnäkijänä Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen vuoden 1936 puoluepäiville Nürnbergissä. Kolmannen valtakunnan vieraana, hänen kuvauksensa nousevasta Saksasta, oli vuoden 1936 kirjallinen tapaus. Sen myötä myös uusi kirjallisuudenlaji, reportaasi, tuli Suomeen. ”Luullakseni Hitlerin Saksa on meille vasta hänen matkakirjansa jälkeen todella aktuaalinen, levottomuutta ja uteliaisuutta herättävä tosiasia”, kirjoitti Lauri Viljanen Helsingin Sanomissa 13. joulukuuta 1936.

Olavi Paavolainen oli erittäin skeptinen ja pessimistinen Hitlerin Saksan suhteen, olihan hän luterilainen sosiaalidemokraatti. Hänen kuvauksensa Kolmannesta valtakunnasta on silti ihmeen objektiivinen ja asiallinen, mikä johtuu varmaankin siitä, että hän ei ollut altistunut kaikelle sille propagandalle, jota meille vuoden 1945 jälkeen syntyneille on tuputettu koko ikämme. Hänellä oli vain omat henkilökohtaisesta maailmankuvastaan johtuvat ennakkoluulonsa eikä koko elämän kestänyttä jokaviikkoista ehdollistamista takanaan aiheista kuten Anne Frank, Auschwitz, juutalaisen kansan kärsimys, 6 miljoonaa, sota tai natsien maailmanvaltius, kuten tämän päivän ihmisillä on.

Kirja löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista, mutta se on Otavan 1993 julkaisema yhteisnide, joka käsittää siis kuvitetun näköispainoksen Olavi Paavolaisen alkuperäisestä kirjasta vuodelta 1936 sekä – kaiketi kirjan Kolmannesta valtakunnasta antaman liian positiivisen kuvan vuoksi – pakollisen osuuden ”Ja juhlien jälkeen – Esseitä kansallissosialismista”, jonka on toimittanut henkilö nimeltä Paula Koskimäki.

”Ei ole totta, että meidän aikamme on epäuskonnollinen – pikemmin päinvastoin. Usko on oikea päivän iskusana kaikkialla. Mutta se on syvästi ja sovittamattomasti epäkristillinen.

Kansallissosialismin ja kristinuskon täytyy joutua taisteluun keskenään; muuta mahdollisuutta ei ole. Edellinen on voiman ja massan, jälkimmäinen nöyryyden ja yksilöllisyyden uskonto. Mitään siltaa ei voi olla niiden välillä. Kansallissosialismi ei ime voimaa uskosta tuonpuoleiseen elämään, vaan uskosta tässä maailmassa suoritettaviin tekoihin. Se ei usko kärsimykseen, vaan se uskoo iloon – Kraft durch Freude!”

ALKUSOITTO

Matka Lyypekistä Nürnbergiin on kuin poikkileikkaus koko Saksasta pohjoisesta etelään. Yövymme jo Halleen peläten kaikkien etelämmässä sijaitsevien kaupunkien olevan puoluepäiville menijöiden ylikansoittamia. Reitti siitä eteenpäin on Saksan kauneimpia. Mikä sopiva alkusoitto tämä maisema onkaan! Olemme keskellä laulujen ja balladien satu-Saksaa. Metsäiset vuoret tulevat yhä lähemmäksi rataa, hedelmätarhat tihenevät, kylät muuttuvat yhä maalauksellisemmiksi, värikkäät georgiinit kasvavat pensaan kokoisiksi, härkävaljakot astelevat hitaasti teillä ja lakkaamatta juna syöksyy kiemurtelevien jokien yli… Naumburgin doomi piirtyy sinistä kukkulaketjua vasten; laulujen ylistämä Rudelsburgin raunioitunut linna kohoaa joesta nousevalla pystysuoralla kallionrinteellä vain kivenheiton matkan päässä! Jenassa meitä tervehtivät julisteet ”Ein Reich – ein Volk – ein Führer”. Sitten juna lähtee puuskuttaen nousemaan Thüringerwaldin metsäisten vuorten yli. Olemme keskellä tuota tummansinivihreää keijukaisten, kääpiöiden ja hirvien kansoittamaa Märchenwaldia, saksalaista satumetsää… Seison junan viimeisen vaunun perässä laulavien SA-miesten tungoksessa. Väliin tumma kuusirinne nousee niin jyrkkänä pilviseen korkeuteen, että vaunu pimenee; syvissä leikkauksissa kukkivat sinipunaiset kanervat ja kosteat sananjalat kurottuvat melkein sisään ikkunoista; alhaalla ahtaista laaksoista kylät näkyvät valkeiden usvapilvien keskeltä. Probstellasta saakka nousu on niin jyrkkä, että kaksi hakaristein koristettua veturia kytketään junaa työntämään. Sitten alkaa iloinen alamäki, ja vyörymme halki Baijerin aurinkoisen ylätasangon humalaviljelyksineen, barokkikirkkoineen ja luostareineen… Koko matkan on loppumaton laulu ja ilonpito seurannut meitä SA-miehille varatuista vaunuista. Nuo aikamiehet hulluttelevat kuin lomalle lähtevät koulupojat. Syödään eväitä, kiillotetaan vyösolkia, soitetaan huuliharppua ja luuttua ja harjoitellaan uusia lauluja. Haltioitunut pikkupoika seisoo suu ihastuksesta auki keskellä vaunua, kunnes kertosäe tarttuu hänen päähänsä, ja hänkin vetäisee sydämensä pohjasta: ”…und Morgen die ganze Welt!”

Nürnbergissä paistaa aurinko monien sateisten viikkojen jälkeen; on mitä kaunein sää, Führer-Wetter. Kuten aikoinaan keisari Vilhelm Kaiser-Wetteristään, Hitlerkin on tunnettu siitä, että sää ei ole koskaan pilannut hänen paraatejaan ja juhliaan!

Kaupunki on aivan punainen hakaristilipuista. (”Tämähän on kuin Moskovassa toukokuun 1. päivänä”, huomauttaa joku hämillisen ilkeästi.) Pienempiä lippuja riippuu jokaisesta ikkunasta, katuvieret on reunustettu tangoilla, joissa eri kaupunkien ja maakuntien värejä kantavat standaarit liehuvat; varieteeteatteri Apollo on peittänyt koko kuusi kerrosta korkean julkisivunsa ylhäältä alas saakka tulipunaisilla hakaristikankailla! Kaupungin ihana vanha arkkitehtuuri on jäänyt melkein näkymättömiin. Pääliikennekadut on suljettu ruskeilla SA- tai mustilla SS-miesten ketjuilla. On huimaavaa ajatella jo yksistään tähän tarkoitukseen komennettujen miesten lukumäärää, sillä miehet seisovat aivan vieri vieressä kyynärpäät toisissaan kiinni! Mikään mahti ei murra tällaista ketjua eikä mikään pääsylippu oikeuta ylittämään täten suljettua katua!

Syödessämme tuloateriaa kuulemme takanamme puhuttavan suomea: siellä istuvat professorit Koskenniemi ja Mikkola, jotka samoin kuin Yrjö Kilpinen ovat saaneet henkilökohtaisen kutsun puoluepäiville.

Istumme jo kahden tunnin kuluttua Oopperassa Kulturtagungissa.

UUSI PROMETEUS

Kulttuurikokous

Kaupunki on iltapimeässä vaikuttanut synkän dramaattiselta ihmismassoineen, jotka kuohuvat mustien ja liikkumattomien SS-ketjujen takana. Levottomat varjot häilyvät Oopperan aukiolla tulisoihtujen ja paikalle virtaavien autojen valossa. Kaikki aulat ja porraskäytävät ovat vartioketjua täynnä, ja Ehren-Kartemme tutkitaan monta kertaa, ennen kuin olemme päässeet paikoillemme ylimmällä parvekkeella. Ilmakehä viininpunaisen, häikäisevästi valaistun salin tukahduttavassa kuumuudessa on ladattu jännityksellä. Näistä puoluepäivistä on jo ennakolta puhuttu niin paljon, ja jokainen tietää, että koko maailma tulee kuumeisesti tarkkaamaan jokaista täällä lausuttua sanaa… Näyttämön seininä ovat suuret hakaristiliput, ja keskelle kukilla koristettua ramppia on asetettu puhujankoroke. Yleisön joukossa on lukuisasti ulkomaalaisia; huomio kiintyy heti upeassa ramppiaitiossa istuvaan kymmenmiehiseen fascistiryhmään. Jännityksen huippu saavutetaan Führerin astuessa sisään keskikäytävää. Kaikki ovat nousseet pystyyn – mutta ainoatakaan huutoa ei kajahda tervehdykseksi. Kuolemanhiljaisuus. Vain kädet tervehtivät.

*

Ohjelman aloittaa Hugo Wolfin Prometeus, laulu baritonille ja suurelle orkesterille, jonka tekstinä on Goethen tunnettu, nuorekkaan titaaninen kapinoitsijaruno. Berliinin kuuluisa Filharmoninen, jota johtaa vanha tuttavamme Eutinista, professori Raabe, soittaa suurenmoisesti, ja kamarilaulaja Bockelmannin ääni kaikuu muhkeana, mutta vieläkään ei yhtään suosionosoitusta kajahda katsomosta.

Lavalle astuu itse Alfred Rosenberg, natsien ehkä kiistanalaisin mies, 20. vuosisadan myytin epäilyttävän kuuluisa kirjoittaja, jonka osuus kansallissosialistisen kulttuuri-ideologian luomisessa ja ulkopolitiikan hahmottelemisessa als leiter der gesammten geistigen und weltanschaulichen Erziehung der NSDAP on ollut arvaamattoman suuri. Kuuluisa ja mahtava mies vaikuttaa kuitenkin ihmeen säyseältä, miltei vaatimattomalta; hänen puhetyylinsä on hillitty, tyyni ja koruton.

Tieteellinen palkinto sen sijaan joutui ansioituneihin käsiin; se annettiin aikaisemmin jo Nobel-palkinnon saaneelle professori Philipp Lenardille Heidelbergistä. Rosenbergin puhe palkinnonjaon yhteydessä oli taas verraton uuden kulttuurin todistuskappale.

Palkintoa, selitti Rosenberg, ei annettu ensi sijassa suurelle tutkijalle, vaan ajattelijalle ja nuorison kasvattajalle. Professori Lenard on Heidelbergissä pitänyt saksalaisuuden lippua korkealla ja opettanut, että ”tiede ei ole kaikkialla samanlaista, vaan vieraat rotusielut synnyttävät myös erilaisia tieteellisiä hengenmaailmoita. Eurooppalaisuus ilmenee voimakkaina ideoina ja symboleina, juutalaisuus vertauskuvista köyhänä dogmatisointina ja pseudoloogillisena sanasaivarteluna.” Siksi NSDAP antaa iloiten tämän palkinnon suurelle tutkijalle, ajattelijalle ja Führerin rohkealle kannattajalle toivoen, että saksalainen tiede voi tulevaisuudessa esittää monia samanlaisia tiedemiehiä.

Miksi oli valittu juuri Prometeus alkunumeroksi? Ja oliko Pastorali-sinfonia valittu korostamaan virallista rauhantahtoa tässä kulttuurikokouksessa, jossa toisaalta julistettiin maailmankatsomusten välistä leppymätöntä sotaa? Mietteet keskeyttää ilmoitus: ”Es spricht der Führer.”

Niin moni on minulta kysynyt kerrottuani Hitlerin persoonallisuuden tekemästä vaikutuksesta: Missä sitten piilee tuo lumousvoima? Mikä saa kokonaisen suuren kansakunnan osoittamaan tälle miehelle täysin jumaloivaa kunnioitusta?

En osaa vastata näihin kysymyksiin muuta kuin: persoonallinen nerollisuus, julistuksen profeetallinen hehku, tahdon tavaton voima. Hitlerin kieltämättä enemmän tai vähemmän koomillisen ulkomuodonkin unohtaa heti, kun hän rupeaa puhumaan. Radio antaa muuten aivan erheellisen käsityksen Hitlerin puhetaidosta; on muistettava, että hän aina puhuu kymmenille tuhansille ihmisille, joten ääni aina on radiota varten liian luja ja huutava. Sitä paitsi täytyy hänet myös nähdä. Kuulijan arvostelukyky palaa aina vasta jälkeenpäin – ja silloin varsin voimakkaanakin! Kuultuani Hitlerin suuren kulttuuripuheen, tämän ”Appel an Europa”, ymmärsin, miksi Hugo Wolfin Prometeus oli pantu ohjelman alkuun. Goethen sanat tulivat etsimättömästi mieleeni… Ihmiset salissa olivat kuin vahaa tuon miehen käsissä! Uusi Prometeus, joka oli noussut kapinaan vanhoja jumalia vastaan ja loi uusia ihmisiä oman kuvansa mukaan:

En tiedä auringon alla
kurjempaa kuin te, jumalat!

Kuka auttoi minua
titaanien ylimieltä vastaan?
Ken pelasti minut kuolosta,
ken orjuudesta?
Etkö itse kaikki tehnyt,
pyhästi hehkuva sydän?

Sinua kunnioittaa? Miksi?
Oletko
keventänyt koskaan
raskautetun tuskia?
Oletko koskaan kuivannut
ahdistetun kyyneliä?

Eikö ole minua mieheksi takonut
kaikkivoipa aika
ja ikuinen kohtalo,
minun herrani ja sinun?

Tässä istun, teen ihmisiä
oman kuvani mukaan,
suvun kaltaiseni,
kärsimään, itkemään,
nauttimaan, iloitsemaan,
suvun, joka ei sinua kunnioita,
suvun kuin minä!

Hitler aloittaa puheensa toteamalla, että maailmassa on nyt tapahtunut kahtiajako, jonka kaltaista tuskin koko historia tuntee. Hänen väitteensä mukaan kaikki suuret maailmankatsomustaistelut ovat johtuneet kansojen olemassaolon vietistä; myös meidän päiviemme valtava kahtiajako johtuu näin ollen eri rotujen välisistä taisteluista. 150 vuotta sitten Ranskan vallankumous järkytti Eurooppaa. Vanhat periaatteet sortuivat, ja seuranneessa kaaoksessa, jossa valtiot kuolivat ja kansakunnat syntyivät, paljastuivat eri kansojen rodulliset peruselementit. Kaaos siirtyi politiikasta taloudelliselle alalle. Luokat taistelivat toisiaan vastaan. Kapitalismista, ”joka vuosisatoja oli ollut renki, tulee nyt herra”; välikappaleesta se muuttuu tarkoitukseksi. Jokin Moltke olikin jo ennakoinut aikaa, jolloin ”sotilaat tarttuvat miekkaan pörssiasioiden takia”. Mutta historiantutkimus on takertunut yksityiskohtiin ja erikoisilmiöihin näkemättä todella hallitsevaa lainalaista kehityskulkua. Esim. vasta nyt, kahdentuhannen vuoden kuluttua, voimme nähdä, että syynä antiikin maailman tuhoon olivat kansainvaellus ja kristinusko, antiikin omat aikalaiset eivät sitä saattaneet tajuta. Jokaisella aikakaudella tosin on profeetan ja näkijän lahjoilla varustettuja yksilöitä. ”Ne kansat ovat onnellisia, joiden profeetat eivät ole literaatteja, vaan poliitikkoja!” (Raivoisat suosionosoitukset.) Tällaisia harvinaisia poikkeuksia olivat Fredrik Suuri ja Joosef II; heidän ansiotaan on, että Saksa sai suurin piirtein ottaen vain lievän tartunnan Ranskan vallankumouksen kulkutaudista. ”Mutta yleensä on katkeruudella todettava, että vielä tänäänkin vain murto-osa ihmisistä – ja valitettavasti vain murto-osa juuri heidän johtajistaan – käsittää oikein nykyajan historiallisten tapahtumien syy-yhteydet.”

Rajoittamaton yksilön vapaus vie anarkiaan. Kokonaisuus, siis valtio, syntyy vain alistamalla yksilöt ja rajoittamalla vapautta. Valtion edellytys on auktoritatiivinen tahto; demokratia on siksi aina anarkian henkinen perusta. ”Nykyinen demokratia ei ole synnyttänyt ainoatakaan valtiota, mutta kaikki suuret valtakunnat ovat joutuneet häviöön tämänlaatuisen demokratian kautta.” (!)

Väitetään, että marxilaisuus ei suinkaan johda anarkiaan, vaan päinvastoin juuri luo täysin uuden ja lujan yhteiskunnan. Kansainvälisyys ja nimenomaan juutalaisuus ei kuitenkaan ikinä voi luoda mitään pysyvää järjestelmää, koska auktoritatiivinen tahto voi syntyä vain veriyhteisyydestä kansakuntaan. (!) Venäjän johtavista miehistä on 98 % juutalaisia, jotka eivät ole koskaan olleet työläisiä eivätkä talonpoikiakaan, vaan überzüchtete parasitäre Weltintellektuelle, ylihienostuneita loismaisia maailmanintellektuaaleja. Juutalaisuus on vallanhimoinen ja tyrannimainen, mutta ei luovassa mielessä järjestelykykyinen. Kansanyhteisöjen korkein saavutus ei ole talous, vaan kulttuuri. Jokainen yksilöllisyyttä ja anarkistista vapautta ihannoiva valtiollinen suunta hyökkääkin siksi erikoisen raivokkaasti aikaisempia kulttuurisaavutuksia vastaan. Temppelit, julkiset rakennukset ja taidemuistomerkit hävitetään ensimmäisenä, kuten viimeksi Espanjan tapahtumat todistavat.

Juutalaisuudelle tunnusomaista on hyökätä pilkan ja ivan asein kansanyhteisöjen pyhimpien arvojen kimppuun. ”Arvossa pidettyjen kulttuurihistoriallisten saavutusten pilkkaaminen, kunnioitettujen taidehistoriallisten muistomerkkien tekeminen naurettaviksi, pyhien kulttuurisaavutusten halveksiminen ja niiden kyynillinen parodiointi, kaiken terveen ja luonnollisen ivaaminen, ruman, inhottavan ja sairaalloisen ihannoiminen on kuvaavaa juutalaisuudelle.” Kulttuurin perustotuuksia on: ”Ihmisellä voi olla sisäinen suhde vain sellaiseen kulttuurisaavutukseen, joka pohjautuu hänen syntyperänsä olemukseen.” Tietenkin hän voi kunnioittaa ja nauttia myös vieraiden kansojen sisimmältään hänelle vieraasta taiteesta, jos hän on saanut ”hyvän yleiskasvatuksen”. (!) Juutalainen ei kuitenkaan pysty edes tähän, koska hän syvimmältä olemukseltaan ja joka tapauksessa luovassa mielessä on täysin epämuusillinen, amusisch.

Nyt saavutetaan puheen merkillisin käänne: luulo, että kulttuurilla ja politiikalla ei ole mitään tekemistä, on yhtä vaarallinen kuin lörpöttely taiteen ”kansainvälisyydestä”. Kulttuurihan oli korkein yhteiskunnan saavutuksista, ja yhteiskunta taas pysyy pystyssä vain lujan valtiovallan avulla. Väite ”kulttuuri on riippuvainen taloudesta” voi tuntua ensi silmäykseltä todennäköiseltä, mutta se on sekä väärä että hengetön. Sekä talouden että taiteen edellytyksenä on valtio. ”Poliittinen luomisvoima ilmenee sekä enemmän tai vähemmän pätevissä taloudellisissa saavutuksissa, siis katoavaisuudessa, että myös kulttuurisissa saavutuksissa, siis kuolemattomuudessa.” Kansojen kulttuuri ei riipu kansojen rikkaudesta. Onhan ollut paljon rikkaampia kansoja kuin vanhat kreikkalaiset. (!) ”Jonkun nälkiintyneen filosofin käsinkirjoitettu teos elää kauemmin ihmiskunnan historiassa kuin suurimman kapitalistiöykkärin tuottoisinkaan liikeyritys. On ollut säveltäjiä, jotka ovat kuolemattomia, vaikka he itse kuolivat nälkäkuumeeseen, ja on ollut kroisoksia, joiden jokainen inhimillinen toivomus saattoi tulla toteutetuksi ja jotka kuitenkin – ja olkoon Herralle kiitos, että niin on käynyt – ovat täydellisesti kadonneet jälkimaailman silmistä.” (Raivokkaita suosionosoituksia.)

Näin ollen ymmärrämme juurettoman henkisen ja poliittisen anarkismin vihan kulttuuria kohtaan. ”Käsi kädessä poliittisen bolshevismin kanssa käy kulttuuribolshevismi.” Myös Saksa sai tuta ”irti päästetyn ali-ihmisen” hävitysraivon silloin, kun kommunistit sytyttivät valtiopäivätalon. Ihmiskunnan suurimmat kulttuurisaavutukset saavat aina kiittää olemassaolostaan vain sitä hallitsevaa tahtoa, joka luo ja johtaa inhimillistä yhteiskuntaa. Tämä tahto ei ole ainoastaan kaikkina aikoina ollut taiteen suurin työnantaja, vaan myös taiteellisen muodon luoja, nimenomaan rakennustaiteessa.

Talous ei ole luonut valtiota, vaan valtion perustajat ovat luoneet toimintansa taloudelliset edellytykset.

Rikkaus ja köyhyys ovat, kuten kaikki muukin tässä maailmassa, lopultakin vain relatiivisia käsitteitä. (!) Kaikkein köyhin on se, joka ajattelee vain aineellisia asioita! ”Kenen onnistuu johtaa kansa materialistisesta käsityksestä idealistiseen, hän kärsii vähiten ikuisesti aineellisen painostuksesta.” Marxilaisuus mobilisoi ihmisten aineelliset vaistot saadakseen siten hereille kaikki ne passiiviset massat, jotka eivät osallistu valtion muodostamiseen. Marxilaisuus on herätyshuuto primitiivisille alkuvaistoille, jotka eivät ole rakentavia vaan hävittäviä. ”Rakentaessaan temppeleitä jumalille uskonnot johtavat ihmiset pois ainaisesti toteutumattomaksi jäävistä yksilötoiveista yhteisen ihanteen korkeampaan elämykseen. Ne rakentavat uskolle valtavan muistomerkin, jonka ohitse pintapuolisinkaan ihminen ei voi täysin välinpitämättömänä kulkea, vaan joka muodostuu hänellekin herätykseksi ja ylennykseksi.”

Tärkeintä on joka tapauksessa muistaa, että vain kansakuntaan veriperintein liittyvä kulttuuri on elinkelpoinen. Taiteen ja kulttuurin kehitys ei voi eikä saa olla riippuvainen vain yksilöiden käsityksistä; jokainen yhteiskunta määrää oman taiteensa ja kulttuurinsa.

Illan valtavimmat suosionosoitukset saa Hitlerin yhteenveto: ”Kristillisellä aikakaudella saattoi olla vain kristillinen taide, kansallissosialistisella aikakaudella vain kansallissosialistinen.”

Bolshevistisen taidehuijauksen vaihe on nyt Saksassa lopetettu, sillä bolshevistinen ja futuristinen taide oli anarkistista taantumusta. (Mitähän mahtoivat ajatella italialaiset fascistit, joiden maassa futurismi jatkuvasti nauttii virallista suosiota?) Kansallissosialistisen taiteen on palveltava kansanyhteisyyden aatetta. Siksi Kolmas valtakunta ei enää tule sietämään voitetun rappiomaailman taiteellisia ilmauksia. ”Wir lieben das Gesunde” rakastamme sitä, mikä on tervettä. ”Kansamme ruumiiltaan ja sielultaan paras osa tulee antamaan taiteen arvoa määräävän mittapuun. Toivomme taiteemme ylistävän tätä kansanosaa. (!) Meidän kauneuslakinamme tulee aina olemaan terveys. Ympärillämme kasvaa uusi sukukunta. Valo, ilma ja aurinko antavat sille uuden ihanteen. Sen ruumiillisessa kauneudessa näemme todellisen uuden taiteen jälleensyntymän. (!) Sen terveys takaa, että uusi taide on sopusoinnussa meidän muun poliittisen tahtomme ja toimintamme kanssa.”

Uutta kulttuuria luodessamme, Hitler lopettaa, emme tyydy vain kansan kasvattamiseen, vaan tahdomme myös luoda uusia mahtavia esikuvia, jotka viittaavat tietä uuteen muotoon ja uuteen suureen tyyliin. Siksi kansallissosialismi on määrätietoisesti aloittanut mahtavan rakennustoiminnan. Puoluepäivien juhlarakennus Nürnbergissä on ”im gewaltigsten Ausmass ein Dokument stilbildender Art”, tyylikoulu Kolmannen valtakunnan arkkitehtejä varten. Toinen suurtyö on liikkeen pääkaupungin, Münchenin, kaupunkikuvan uusiminen. Ja sitten seuraa Berliinin vuoro. ”Sillä inhimillisen työtahdon ainoa todellinen ja katoamaton tulos on taide!”

Ensimmäisenä iltana Nürnbergissä olemme kulttuurikokouksessa, salissa, jossa on vain ”arjalaisia” tai heidän arvoisikseen katsomiaan kutsuvieraita ja jossa yli-ihmisten valittu rotu sanelee suuret kulttuuriset tunnussanansa. Seuraavana päivänä olemme kokouksessa, jossa samainen valittujen joukko julistaa sodan ali-ihmistä vastaan.

GOG JA MAGOG

Puoluekongressi 10.9.

Kuuluisa Luitpold-Halle, jossa puoluepäivien kongressit pidetään, on tämän vuoden juhlia varten uusittu. Tyypillisempää huoneistoa nykyajan poliittisia meetingejä varten ei voi kuvitella! Totisesti ei tällainen rakennus ole tarkoitettu ”ikuisuutta” varten; koristelu, värit, valaistus – kaikki on luotu palvelemaan vain tämän päivän jumalaa, korostamaan viimeistä iskulausetta, alleviivaamaan hetken huumiota ja innostusta, kaiuttamaan juuri siinä silmänräpäyksessä puhujan aivoihin iskostunutta totuutta…

Valtavan hallin sisustus on kuin räikeintä metallimusiikkia, messinkitorvien, rumpujen ja helistimien villejä ja barbaarisia fanfaareja. Pääväreinä ovat räikein tulipunainen ja kirkkain vaalea kulta. Koko suunnattoman pitkä ja suhteellisen kapea halli on jaettu ohuen suorakaiteen muotoisilla pylväillä kolmeen laivaan kirkon tapaan. Pylväiden leveät, kultaisten kaksoiskotkien ja tammenlehtiseppeleiden koristamat sivut ovat punaiset; kapeat sivut taas ovat kullatut. Valonheittäjät on sijoitettu ylhäälle pylväiden väliin. Tulipunainen kangas, jota koristaa jättiläiskokoinen, kullatun seppeleen ympäröimä mustavalkoinen hakaristikuvio, peittää äärettömän suuren peräseinän. Katto muodostaa ihmeellisen vastakohdan tälle pakanalliselle loistolle. Se on ilmavaa, hauraansinistä kangasta, jonka kullatut paksut köydet jakavat suuriin ruutuihin. Pylväiden välissä riippuu poimutettuja, sinertäviä ja kultaisia suikaleita, jotka niiden taakse peittyvän ilmanvaihtojohdon vaikutuksesta lakkaamatta hiljaa värisevät… Luitpold-Hallessa on kieltämättä toteutettu natsien juhlarakennuksiinsa tavoittelema tyyli, jonka pitäisi olla ”die Gestalt der Feier und der Rahmen der Kundgebung”, juhlan ja julistuksen tyyli.

Halliin mahtuu 28 000 henkeä. Puhujankoroke jakaa salin kahteen osaan; sen taakse jäävä osa on huomattavasti ylempänä muuta salia, ja siellä istuvat kasvot yleisöön päin puolueen johtohenkilöt, orkesteri ja kuorot, lukemattomat kimaltelevat standaarit, liput ja viirit taustanaan. Sinne on myös sijoitettu nyt ensimmäistä kertaa käytännössä olleet urut, jotka ovat Euroopan suurimmat. Teknillisesti ihailtavinta Luitpold-Hallessa on ilmanvaihtojärjestelmä; jotkut kongresseista kestivät neljäkin tuntia, ja salin ilma pysyi ihmismassoista huolimatta koko ajan raikkaana ja miltei vilpoisena.

Jokainen kongressi alkaa samalla komealla näytännöllä: sadat jäykät, kaikkia Valtakunnan SA-piirikuntia edustavat standaarit kannetaan juhlallisessa saatossa marssin pauhatessa läpi salin välkehtiväksi ryhmäksi puhujanlavan taakse. Ennen puheiden alkua orkesteri esittää jonkin klassillisen musiikkikappaleen. Tällä kertaa oli valittu Weberin Noita-ampujan alkusoitto – muuten kappale, joka on Kolmannessa valtakunnassa harvinaisessa suosiossa.

Kunniavieraiden vakinaiset paikat ovat aivan puhujanlavan edessä. Hitler, Goebbels, Julius Streicher, Rudolf Hess, Göring, Rosenberg, sanomalehdistön päällikkö Dietrich, SA:n komentaja Lutze ja SS:n komentaja Himmler sekä lukematon joukko pienempiä kansallissosialistien suuruuksia istuu suoraan vastapäätä ensimmäisellä tuolirivillä.

Silmä silmää vasten Kolmannen valtakunnan kasvojen kanssa!

*

Tulen aina muistamaan tämän kokouksen historiallisen tunnelman. Rosenbergin ja Goebbelsin puheita oli tiedetty odottaa, mutta niiden ennenkuulumattoman rohkea sisällys lienee ollut jokaiselle yllätys. Kaikki tunsivat, että näiden tuntien aikana täällä luotiin länsimaiden historiaa. Jännitys nousi välistä sietämättömäksi, kun ajatteli, että koko maailma samalla hetkellä kuunteli vihaten tai innostuen jokaista näiden miesten lausumaa sanaa ja että heidän jokainen tässä punaista ja kultaa säkenöivässä temppelissä sinkoamansa ajatus oli tulikipinä, joka singahti ruutitynnyrien yllä… Saksa kuulutti olevansa valmis taisteluun ”maailman vihollista” vastaan. Nyt ei ollut kysymyksessä mikään suuruudenhullu sotilaallinen seikkailu, vaan kahden maailmankatsomuksen välinen sovittamaton ristiriita oli tämän uhkarohkeuden ja julkisen uhman takana. ”Bolshevismi on sovittamaton. Myöskään kansallissosialismi ei tunne sovittelua.”

”Die weitere Entwicklung und Entscheidung dürfte also klar sein. Der Bolschewismus muss vernichtet werden!” – ratkaisu on selvä: bolshevismi on hävitettävä.

*

Rosenberg esittää puheensa tavalliseen vakavaan ja rauhalliseen tapaansa. Maailman politiikan ”vanhat guvernantit” eivät vieläkään ymmärrä, että bolshevismin siemen piilee jokaisessa suurkaupungissa, niin Pariisissa, Lontoossa ja Madridissa kuin Kantonissakin. Niissä asuvat ihmiskunnan ”alimaailma” ja sadattuhannet ”juurettomat intellektuaalit demagoogit”, jotka yhteiskunnallinen hätä ja alemmuuden tunto saa riemulla vastaanottamaan bolshevistisen julistuksen. Hitler käsitti jo 16 vuotta sitten, että hänen taistelunsa oli kerran kehittyvä maailmantaisteluksi. Nykyinen Saksa tulee väsymättömästi jatkamaan kansojen herätystyötä. Maailmansota saattoi ihmiset poliittisesti ja sosiaalisesti epätoivoon (”mihin kansalle vihamielinen kapitalistinen elämänmuoto myös huomattavasti vaikutti”). Se nostatti pinnalle haaveilijoita, jotka uneksivat ihmisyysihanteista, luokattomasta yhteiskunnasta ja maailmantasavallasta. Näiden idealistien ja fantastien – heidän perikuvansa on puolijuutalainen Kerenski – valtaanpääsy on ensimmäinen ja vaarallisin bolshevistisen kumouksen porras. Silloin avataan vankiloiden ovet ja aseistetaan siten vapautetut rikollisjoukot. Terrorin ja kansalaissotien kausi alkaa, ja tarpeettomaksi käynyt demokratia heitetään nyt yli laidan.

Espanja on tästä kehityskulusta tuorein esimerkki. Vaikka tämä kehitys toistuukin kaikkialla horjahtamattomasti, olisi väärin puhua mistään abstraktista ”maailmanpoliittisesta laista”. (Miksi väärin?) Juuri tämä säännöllisyys osoittaa, että tapahtumilla on keskusjohto. Ja johdon muodostavat juutalaiset! Kaikki kahdenkymmenen vuoden aikana (entä sitä ennen?) syntyneet vallankumoukset on johdettu Moskovasta käsin, ja Moskova on samaa kuin juutalaisuus. Vain yhdellä ainoalla poliittisten muistelmien kirjoittajalla, Englannin Berliinin-lähettiläs lordi d’Abernonilla, on ollut rohkeutta sanoa tämä asia suoraan julki.

Nyt Rosenberg pääsee puheensa sensaatiopitoisimpaan, niin suurta huomiota herättäneeseen kohtaan. Kuvaamattoman ivallisella rauhallisuudella ja pirullisesti korostaen jokaista Sohnia hän lukee ”juutalaisten rikollisten listan”, jossa ristimä-, isän- ja sukunimet sekä virka-arvot mainiten luetellaan kaikki Neuvosto-Venäjän korkeimmat juutalaissyntyiset valtionvirkailijat… Stalinkaan ei saa armoa, sillä ”hänen inspiroijansa ja myös virallinen sijaisensa on hänen juutalainen appensa Kaganovitsh. Loppumattomalta tuntuvan listan monotoninen esitys on todella tehokas. Vain harvoin Rosenberg taittaa sen jollakin välihuomautuksella, esim. kosketellessaan punaista armeijaa, jossa on vain kaksi juutalaista kenraalia. Eräiden Talmudin säännösten takia juutalainen ei mielellään ryhdy sotilaaksi, mutta juutalaisista kokoonpantu ns. poliittinen valtuuskunta määrää kuitenkin koko punaisen armeijan hengen. Listan luettuaan Rosenberg omistaa vielä erityisen hyökkäyksen Litvinovia ja samalla Kansainliittoa vastaan. Rosenbergin yhteenvetona on: bolshevismia vastaan voidaan taistella menestyksellisesti vain tuhoamalla myös juutalaisuus. Bolshevismi on juutalaisen maailmanvallankumouksen muoto, jättiläismäinen ”messiaaninen” yritys kostaa eurooppalaisille ja myös kaikille muille vierasrotuisille kansoille…

Kohta kohdalta Rosenberg käy tämän jälkeen läpi Sowjet-Judean maailmankatsomusohjelman valheellisuudet ja petokset. Se on rotukiihkoinen, sillä se yllyttää neekereitä valkoihoisia vastaan, kansallisuuskiihkoinen, sillä se yllyttää vähemmistökansallisuuksia vetoamalla niiden kansallisiin vaistoihin; kapitalistinen, sillä se omistaa maailman suurimman armeijan; eikä se suinkaan ole toteuttanut proletariaatin diktatuuria, vaan päinvastoin opettanut Ranskan kommunistit laulamaan Marseljeesia ja palvomaan trikoloria! Nimenomaan sotilaallisesti se on kaksinverroin vaarallinen: sillä on käytettävissään sekä puna-armeija että maailmankaupunkien aseistettu köyhälistö. (Sotilaallisen kysymyksen yhteydessä Rosenberg hyökkäsi kommunistisista solutuksista syyttäen niin ankarasti Tšekkoslovakiaa ja Romaniaa vastaan, että molemmat valtiot myöhemmin esittivät virallisen vastalauseen.)

Rosenberg lopettaa: ”Berliini on tänään Euroopan olemassaolon ja tulevaisuuden suojelija.” Olympialaisten aikana tuhannet soihdunkantajat toivat jalossa kilpailussa rauhan tulen Berliiniin, mutta samalla aikaa rikollislauma vei hävityksen soihtua kansasta toiseen. Nykyisin puhutaan jälleen paljon Euroopasta ja länsimaiden kulttuurista. Tälle kulttuurille Moskova on julistanut elämän ja kuoleman sodan. ”Me kaikki Saksassa ylpeilemme siitä, että bolshevismi ja rikollinen juutalaisuus on saanut ratkaisevan vastustajan Führeristä ja liikkeestämme!”

Kolmannen valtakunnan virallinen arvojärjestys on: työläinen, talonpoika, porvari. Hitler on sanonut: ”Elämäni suurin ylpeyden aihe on voida sanoa kuollessani: olen taistellut saksalaisen työmiehen takaisin Saksan Valtakunnalle!” Rosenberg määrittelee Mussolinin Italian ja Hitlerin Saksan, fascismin ja kansallissosialismin, välisen eron seuraavasti: Italiassa on valtiokansa, Staatsvolk, Saksassa kansanvaltio, Volksstaat. Työmiehen vanhoille ”marxilaisille” vaistoille antaa täyden tyydytyksen Kolmannen valtakunnan virallinen iskulause: ”Porvari on pahin vihollisemme.” Ja radionsa ääressä Nürnbergin puoluepäiviä seuraavan työmiehen sydän ei voi olla paisumatta ylpeydestä hänen kuunnellessaan, kuinka hänen valtionsa päämies julistaa koko maailmalle olleensa tavallinen työmies kaksikymmentä vuotta sitten ja pitävänsä sitä vieläkin suurena onnena ja kunniana. Tätä taustaa vasten katsottuna Nürnbergin puoluepäivien luultavasti suurin ”sosiaalinen” voitto oli julistus, että tästä lähtien Kolmannessa valtakunnassa virallisesti poistetaan nimitykset ”työmies” ja ”työnantaja”… Muualla maailmassa tällainen vaikuttaisi yksistään naurettavalta. Kansanyhteisyyden maassa se merkitsee suunnattoman paljon. Voimakkaasti ovat myös kansallisen yksimielisyyden elävää tietoisuutta tehostaneet esim. ”vapaaehtoiseen” uhrautuvaisuuteen vetoavat ”Yhden aterian päivät” sekä suurenmoisesti järjestetyt yleiset keräykset työttömyyden ja talviavun, Winterhilfe, hyväksi.

PURITAANIEN MESSU

Arbeitsdienstin katselmus

Kaikista puoluepäivien maailmankuuluihin katselmuksiin osallistuvista joukoista Arbeitsdienst eli työpalvelujoukot ovat ehdottomasti suosituimmat. Tämä nuorin kansallissosialistinen järjestö marssi puoluepäivillä ensimmäisen kerran v. 1934. Silloin työpalvelu vielä oli vapaaehtoista. Laki yleisestä Arbeitsdienstistä tuli voimaan vasta vuosi sitten. Alussa luultiin yleisesti, että Arbeitsdienstin perustaminen oli vain hätäkeino työttömyyden hirvittävän toivottomuuden torjumiseksi, mutta nyttemmin on jo kaikille selvää, että työpalvelu on kansallissosialismin ohjelman tärkeimpiä kohtia – ”kansallissosialismin korkeakoulu”. Hitler itse on nimittänyt sitä ”Uuden Saksan fanfaariksi”, sillä ”lapio – työpalvelumiesten olallaan kantama näkyvä tunnuskuva – on kansanyhteisyyden symboli”. Oli näin ollen luonnollista, että Arbeitsdienst sai kunnian vihkiä Zeppeliininiityn uuden juhlakentän.

45 000 miestä osallistuu apelliin. 200 000 miestä tekee samaan aikaan työtä työleireissä, Arbeitslager, ympäri maata.

*

Jo neljännestä vailla yhdeksän lähtevät kunniavieraita kuljettavat punaiset autobussit Mitropa-Dorfista. Pilvisen aamutaivaan alla kohoavat matalan metsän ympäröimän Zeppeliininiityn katsomorakennukset oudon vaaleina juhlallisessa suuruudessaan. Ne on rakennettu kellertävänruskeaan vivahtavasta Jura-hiekkakivestä. Mittasuhteet ovat valtavat. Neliömäisen kentän pituus on 289 ja leveys 312 metriä. Sen pohjoissivulla kohoaa mahtava, 365 m pitkä kunniatribuuni, jonka peräseinän muodostavat jyrkästi nousevien katsomorivien takana 114 hiekkakivipylvästä; pylväiden väleihin on pingotettu jättiläismäiset punaiset hakaristikankaat. Kunniatribuunia vastapäätä kentän eteläsivulla aukeaa päätie sisäänmarssia varten; sen molemmilla puolin jatkuen itä- ja länsisivustoille kohoavat muut katsojaparvekkeet, joiden välisillä neliskulmaisilla korokkeilla liehuu korkeiden tankojen päässä 114 suurta hakaristilippua. Kolmannen valtakunnan virallinen arkkitehti Albert Speer on Zeppeliininiityn rakennuksista osannut luoda vaikuttavan kokonaisuuden, jossa Hitlerin haaveksima asiallinen ja arvokas ”suuri tyyli” ilmenee. Rakennusten sisätyöt ovat vieläkin keskeneräiset; eteishallien ja porraskäytävien seinät on toistaiseksi verhottu vain luonnonvärisellä ohuella pellavakankaalla.

Aamu on viileä ja 80 000 katselijaa ehtii sen jo hyvin tuntea ennen kuin Führerin ja hänen seuralaistensa matalat, mustat avoautot ajavat riemuhuutojen seuraamina kunniatribuunin eteen. 45 000 tummanruskeaan sarkaan puetun miehen ohimarssi ja kentälle järjestäytyminen alkaa. Kaksi tuntia kestää marssi.

Joukot saapuvat itäisestä portista marssien 18-miehisissä riveissä lippuineen ja soittokuntineen kunniatribuunin edessä olevaa leveää asfalttitietä. Neljännen osaston sivuuttaessa autossaan seisovan Hitlerin marssii ensimmäinen osasto jälleen kentälle, mutta tällä kertaa suoraan eteläistä päätietä ja 36-miehisissä riveissä. Näin kenttä täyttyy rytmikkään täsmällisesti; viimeisen ryhmän sivuuttaessa Hitlerin, joka tämän jälkeen nousee kunniatribuunin keskikorokkeelle, on enää kentän keskikäytävä tyhjä. Näky on ollut tavattoman juhlallinen. Nuoria miehiä kaikista kansankerroksista… peilikirkkaaksi hiottu lapio olkapäällä kiväärin asemesta ja laulaen niin kuin vain saksalaiset osaavat. Selvemmin kuin ehkä kertaakaan sekä ennen että jälkeen ymmärtää tämän työn rintaman nähdessään, mitä merkitsee tuo kansallissosialistisessa aaterakennelmassa niin suurta osaa esittävä sana Volksgemeinschaft – kansanyhteisyys.

Takanani sanoo joku hiljaisella äänellä: ”Und das soll man nun beschreiben!”

Kentällä ei voi erottaa enää yksityisiä miehiä, kaikki on sulautunut rivittyneeksi tummanruskeaksi massaksi (2 kertaa koko Suomen armeija, ajattelee katsoja hämmästyneenä). Seuraa kuuluisa Ehrungsgriff: kunnianosoitus lapiolla ”Kivääri olalle vie!” jne. -tyyliin. Miehet seisovat hajalla säärin. (Tämä natsilainen Fredrik Suuren armeijasta periytyvä kunnia-asento on sivumennen sanoen sekä miehekäs että uudenaikaisen vapaa.) 45 000 kirkkaaksi hiottua lapiota välkähtää olkapäillä yhdellä kertaa viileässä aamuvalossa; 45 000 lapion terää välkähtää yhdellä kertaa maahan; 45 000 vasenta kättä läiskähtää yhdellä kertaa lapion kahvaa pitelevän oikean käden päälle… Tämä omalaatuinen ”militaristinen” leikki suoritetaan satumaisen täsmällisesti. Yleisön riemulla ja suosionosoituksilla ei ole rajaa sen saadessa kuulla maineikkaan kädenläiskähdyksen! Mutta yhä edelleen on keskikäytävä ja Führerin koroketta vastapäätä olevan kentän laidalle pystytetyn, Arbeitsdienstin kultaisilla tunnuskuvilla, kahdella rukiintähkällä ja lapiolla kruunatun alttarin, Arbeitsmahlin, ympäristö tyhjä.

Odotuksella saavutettu tehovaikutus onkin valtava. Koko katsomo, joka jo näkemäänsä täysin haltioituneena on valmistautunut kuulemaan puheita, säpsähtää, kun etäältä kentän takana leviävästä metsiköstä alkaa kuulua miesjoukon laulu, raskaspoljentoinen, uhkaava ja samalla valoisa.

Kunniaparvekkeelta on metsikköön puolisen kilometriä, ja kuitenkin kuuluu nyt jo tänne – me olemme Uusi aika. Päätiellä näkyy pölypilven keskellä kentälle marssiva, yläruumiiltaan alastomien miesten rintama. Siinä tulevat Arbeitsdienstin koulut samassa asussa, jossa he työskentelevät. Laulaen miehet marssivat keskikäytävää Führerin koroketta kohden ja pysähtyvät päivänpolttamassa alastomuudessaan oudon koristeellisena ryhmänä hajasääriseen kunnia-asentoon alttarin ympärille. Punainen lippumetsä huojuu heidän takanaan… Sivuporteista virtaa kentälle suuria hakaristilippuja, joiden kantajat pysähtyvät rintamaan eteen ja suorittavat lippuja heiluttamalla omalaatuisen tervehdyksen.

Näky ei ole ainoastaan koristeellinen vaan myös harvinaisen juhlallinen. Nykyaikaiseen asiallisuuteen yhdistyy siinä merkillisesti kuin puolipakanallinen uskonnollisuus. Tämä tunnelma tihentyy miltei piinalliseksi työpalvelujoukkojen johtajan Hierlin ilmoitusta seuraavan ”aamujuhlan”, Morgenfeierin, aikana.

Hitlerin oma puhe on voimakas, mutta lyhyt – lyhyin kaikista hänen Nürnbergissä pitämistään puheista. Sen johtoajatuksena on uusi käsitys sosialismista. Sosialismi ei synny muuttamalla valtion tai yhteiskunnan muotoa tai järjestystä, hän sanoo, vaan ihmisen itsensä on muututtava. ”Emme tahtoneet hävittää yhtä luokkaa asettaaksemme toisen sen tilalle, vaan kansallissosialisteina olemme tahtoneet kasvattaa kansaamme uuteen yhteisyyden käsitykseen.” Ei ole muutettava kansakunnan ulkonaisia muotoja, vaan sen sisäinen olemus. Kansanyhteisyyden tunnon kasvattamiseksi yhteinen työ on paras keino. Todellinen sosialismi ei hajota kansaa, vaan yhdistää sen. ”Kun minä katselen teitä, minun on vaikeata puhua. Meidän kaikkien sydämet kuohuvat iloa teidät nähdessämme. Te ette itsekään oikeastaan tiedä, kuinka suuresti kansamme teitä rakastaa! Muutamassa vuodessa teistä on tullut kansalliseen elämään niin tärkeä osa, että emme lainkaan enää voi kuvitella elämäämme ilman teitä.”

*

Työpalvelujoukkojen marssi apellin jälkeen Nürnbergin katuja pitkin on aina ollut puoluepäivien huippukohtia. Melkein kaikki kadut ovat suljettuja; harhaili missä päin kaupunkia tahansa, aina marssii jostakin vastaan miesjoukkoja lippuineen ja soittokuntineen kajahduttaen: ”Wir sind die Neue Zeit!” Koko kaupunki tuoksuu hielle… Päivettyneet kasvot kiiltävät välkkyvän lapionterän vierellä, lakkiin ja vyöhön on pistetty tukuittain kirjavia astereita ja daalioita, joita naisten kädet suklaalevyjen ja makeisten ohella kadun varsilta tyrkyttelevät marssijoille… Kansan innostuksen ymmärtää täydellisesti. Arbeitsdienst on jo ehtinyt suorittaa lyhyen olemassaolonsa aikana soita kuivattamalla, kanavia kaivamalla, teitä raivaamalla jne. huomattavan määrän merkittävää työtä valtakunnan jälleenrakentamisen hyväksi.

Ulkomaalaiseenkin katsojaan Arbeitsdienstin esiintyminen jättää kaikesta hänen Nürnbergin puoluepäivillä näkemästään myönteisimmän vaikutuksen. Apellin puritaaninen juhlallisuus, miesten hartaus ja kutsumuksentietoisuus ja tuntemattoman runoilijan kirjoittama liturgia on ollut suggeroivaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Hierl oli oikeassa sanoessaan puheessaan: ”Ei ole mikään sattuma, että ulkomaalaiset näkevät juuri Arbeitsdienstissä Hitlerin luoman, kuriin, järjestykseen ja kansanyhteisyyteen perustuvan uuden Saksan olennaisimman todistuskappaleen. Työhön on mentävä laulaen… Arbeitsdienstin nimi on erottamattomasti liittynyt Hitlerin persoonaan.”

Tämä merkillinen ensimmäinen päivä loppuu yhtä fantastisesti kuin se alkoikin: Kaupunki on illalla soihtumerenä! 30 000 poliittista johtajaa tervehtii Deutscher Hofin edustalla Hitleriä soihtukulkueella. Arbeitsdienst on jo illan suussa marssinut pois kaupungista. Nyt hallitsevat Nürnbergiä keski-ikäisten miesten kasvot. Kaikki kuuluisat vanhat krouvit ovat täynnä väkeä. Ravintolat elävät huimaavaa konjunktuuriaikaa… Pienempi joukko meistä on eksynyt kuuluisaan ikivanhaan Sebaldus Klauseen. Moderni katuvalaistus himmenee vanhan Nürnbergin kapeilla keskiaikaisilla kaduilla savuavien soihtujen lieskoista… Ruskeapuseroisten miesten äärettömässä tungoksessa – silmissä päivän näyt, korvissa päivän iskusanat – vieras harhailee kuin unessa.

SININEN TEMPPELI

Poliittisten johtajien katselmus

Juhlallisuuksien huippukohta saavutetaan seuraavana päivänä, jolloin illalla, puoluepäivien ainoana yönäytäntönä, Zeppeliininiityllä pidetään Appell der politischen Leiter, poliittisten johtajien katselmus. Mitkään kuvaukset eivät voi antaa täyttä käsitystä tämän näytännön suurenmoisuudesta.

*

Halki valtavien ihmismassojen piirittämien suljettujen katujen, joita vieri vieressä seisovien mustapukuisten SS-miesten ketjut reunustavat kuin jokin outo ja elävä, tumma surunauha, autobussit saapuvat tiheässä hämärässä Zeppeliininiitylle. Katsojaparvekkeiden takana loimottaa synkän kaunis kuparinkarvainen iltataivas, jota vasten jättiläisliput pikimustina liehuvat. Valaistus parvekkeilla on äärimmäisen säästeliäs. Puolipimeässä hamuilemme paikkojamme kunniatribuunin alhaalta valaistujen verenpunaisten hakaristikankaiden aavemaisessa hohteessa. Edessämme leviävä pimeä kenttä ei nyt olekaan tyhjä, vaan kammottavan elävä. Hitaasti, hyvin hitaasti, silmä rupeaa tajuamaan sinne riveihin järjestäytyneen miesmassan laajuuden. 166 000 ruskeapuseroista miestä – sekä vanhoja että nuoria, työläisiä, talonpoikia, sivistyneistöä – lukumäärältään melkein viisi kertaa Suomen armeija! Führerin vankin kannattajajoukko! Miehiä, jotka ovat suorittaneet kuuluisan ”taistelun kadusta”, miehiä, jotka ovat kamppailleet hänen rinnallaan ympäri maata kansallissosialismin ratkaisevina vuosina ja ovat nyt joukkojen johtajia kautta Saksan. Henkivartiona ja poliittisena poliisina toimivan SS:n jälkeen nämä miehet muodostavat Führerin lujimman voiman. Heitä varten on järjestetty tämän illan taikamainen näytelmä, tekniikaltaan ylittämätön maailmanhistoriassa. Miehet ovat seisoneet pimeässä paikoillaan jo useita tunteja. Siksi kajahtaa aina silloin tällöin huuto ”Rührt Euch!” – liikkukaa!

Komentosanat kimmahtavat kentän kymmenistä kovaäänisistä – ja rivit ojentuvat. Näkymättömät valonheittäjät katsojaparvekkeiden välissä ovat syttyneet ja 114 jättiläislamppua liehuu nyt leimuavan punaisena mustaa yötaivasta vasten. Kentän vastakkaiselle laidalle, suoraan kunniatribuunia vastapäätä, peittäen saman aukon, josta eilen puolialastomien työpalvelumiesten laulava rintama marssi kentälle, on rakennettu lava. Kuin suoraan yötaivaasta singahtaneena on sille ilmestynyt pieni miesjoukko. Neljänneskilometrin pituisen, nyt liikkumattomaksi jäykistyneen ruskean puseromeren takaa silmä tuskin erottaa valonheittäjän huikeasta suihkusta huolimatta ryhmän edessä muita vaaleammassa takissa seisovaa Führeriä. Kovaäänisistä kaikuu ukkosena tohtori Leyn ääni hänen ilmoittaessaan johtajan tulon: ”Achtung! Ich melde den Führer!” Musiikkia ja huutoja… Mutta huudot mykistyvät kuin poikki leikaten, sillä Führerin ottaessa ensimmäiset askeleet lavan portaita alas ympäröi koko pimeän jättiläiskentän häikäisevän sinisten salamain muodostama kirkko… Kentän ympärillä katselijaparvekkeiden ulkopuolella näkymättömissä on ollut sijoitettuna 155 suunnatonta armeijan valonheittäjää! Hehkuvan sinisten lasilevyjen värjääminä niiden pystysuorat valokeilat syöksyvät pilvettömälle mustalle yötaivaalle – 14 kilometriä korkealle, ulottuen stratosfääriin saakka…

Vaikutus on tyrmistyttävä, sanoinkuvaamaton. Melkein neljännesmiljoonan ihmisen henki on salpautunut kurkkuun. On uskomatonta, kuinka hiljaa tuollainen ääretön ihmismäärä voi olla! Kaikkien katseet ovat nauliutuneet keskitaivaalle, jossa kaareutuu huimaavan, luonnottoman korkea goottilainen kaarikupu… valtavin doomi, jonka ihmissilmä on konsanaan nähnyt! Ulkomaiden sanomalehdistö on palstamäärin selostanut tätä teknillistä ihmettä, jolla vaatimattomasti oli kokeiltu jo olympialaisten lopettajaisissa. Eräs ranskalainen lehti kirjoitti, että yhden ihmisen glorifioimiseksi järjestetyistä juhlista enintään Rooman palo oli suurenmoisuudessa tähän verrattavissa. Ja Ward Price sanoo Daily Mailissa: ”Tänään olen nähnyt jotakin, jota liioittelematta voin sanoa kauneimmaksi historian tuntemaksi inhimilliseksi näytelmäksi…” Valosuihkut heijastuvat kukin pystysuoraan, mutta tapahtuu sama perspektiivinen näköharha kuin kahden ratakiskon näyttäessä etäällä yhtyvän. Ihmissilmä tajuaa tämän sinisen valotemppelin korkeuden kentän sisältä katsottuna ”vain” 8 kilometriksi. Tämä temppeli näkyy aina 250 kilometrin päähän, Tšekkoslovakiaan saakka!

Führerin ryhmä on jo ehtinyt melkein keskelle kenttää ennen kuin tyrmistyneen yleisön äänijänteet taas alkavat toimia ja se tajuaa hurjaan riemuun purkautuen, minkä ainutlaatuisen näyn todistajaksi se on joutunut.

Hitlerin päästyä kunniakorokkeelle alkaa illan fantastinen kunnianosoitus: ”25 000 lipun marssi”. Jälleen katseet kohdistuvat kentän takaosan parvekkeisiin. Hehkuvan sinisten valopylväiden lomasta alkaa musta yötaivas purkaa nielustaan kahdeksaa ihmeellistä, hopealta ja punaiselta säihkyvää, kimaltelevaa ja välkkyvää virtaa… Ne vyöryvät hitaasti kuin sulaa metallia oleva jähmettyvä koski katsomon käytävien portaita – leikkaavat kuin verta huuruava hopeinen veitsi ruskeata miesmassaa keskikentällä… Välimatkan takia silmä ei taaskaan valosuihkuista huolimatta tajua eri lippuja ja niiden kantajia. Vasta, kun virtojen päät ovat pysähtyneet kunniatribuunin eteen, näkee lippusalkojen kärjissä loistavan hopeaiset hakaristit seppeleineen ja kotkineen. Ei tiedä enää lopulta, mitä katsoa, mitä ihmetellä… Sinistä, punaista, ruskeata, mustaa ja hopeaa… Barbaarinen uni! Pakanallinen houre! ”Tässä on jotakin Assyriasta ja Babyloniasta…”, mutisee tukahtuneesti vieressäni istuva Koskenniemi. Sinisen jättiläistemppelin halki lentää sokaistunut lintuparvi värjäytyen luonnottoman suureksi ja valkeaksi. Näytännön aavemainen upeus on jo tehnyt tehtävänsä. Sekä arvostelu- että vastaanottokyky on heikentynyt ja pää kuohuu hurjia mielikuvia. Olemme uuden ihmisjumalan temppelissä, korkeammassa kuin mikään kirkko maan päällä… Kuulemme vain sekavasti tohtori Leyn puheesta huudon: ”Me uskomme yhteen jumalaan taivaassa, joka on Sinut, mein Führer, meille lähettänyt!” Ja Hitler vastaa: ”Minä olen teidän kanssanne ja te olette minun kanssani! Nyt tunnen, että meillä on voimaa rakentaa Uusi valtakunta!” Sinisen, huikean temppelin alla ”jumala” kietoutuu kaikkialla läsnä olevaan suuruuteensa: ”Te kuulitte kerran erään miehen äänen ja se kosketti sydäntänne ja se herätti teidät ja te olette seuranneet tuota ääntä. Vuosikausia te olette totelleet sen johdatusta näkemättä kertaakaan äänen kantajaa. Te olette vain kuulleet äänen ja seuranneet sitä. Ja kun me nyt tapaamme täällä, tunnemme kaikki tämän tapaamisen ihmeen. Teistä ei jokainen voi minua nähdä, mutta minä näen teidät ja te tunnette minut! Nyt me olemme yhtä!”

Kunnianosoitusta ”liikkeen puolesta ja suuressa sodassa kaatuneille” seuraa Lebenmarsch. Kovaäänisistä kuuluu huuto: Fahnen hoch, Kopf Hoch, die Trauer soll uns nicht übermannen. Deutschland muss leben!” – ’Liput korkealle, pää pystyyn, murhe ei saa meitä masentaa. Saksan täytyy elää!’ Yösumu kuohuu ja kiertelee sinisten valopilarien ympärillä kuin sakea uhrisavu. On kuin taivaskin ottaisi osaa tähän ihmisjumalan apoteoosiin. Mustalla yötaivaalla on koko ajan näkynyt vain yksi ainoa suuri tähti. Hitaasti se on siirtynyt, kunnes se Führerin puheen aikana paistaa kohtisuoraan sisään Führerin koroketta vastapäätä olevasta aukosta. Koko kunniatribuunin yleisö on huomannut tämän merkillisen sattuman. Euroopan kohtalontähtikö paistaa kentän yllä – barbaarisen Euroopan? Mikä on tuo tähti? Onko se Mars?

JUMALAN SYNTYMÄ

Völkischer Beobachter kirjoitti poliittisten johtajien katselmusta selostaessaan: ”Tämä ilta oli jumalanpalvelus ja pyhityshetki, hartaudenharjoitus ja rukous.” Tuo ilta olikin luultavasti Führermythuksen suurin riemuvoitto; sen, että siitä johtavissa natsipiireissä myös oltiin tietoisia, todistaa tilaisuuden ainutlaatuinen lavastus. Mitä saattoi yksinkertainen talonpoika, joka ruskeassa puserossaan seisoi kentän keskellä tämän maailmanhistoriassa ennennäkemättömän kirkon kupolin alla, sillä hetkellä tyrmistyksissään muuta ajatella, kuin että tuolle miehelle kaikki oli mahdollista – miehelle, joka neljässä vuodessa oli rakentanut Saksaa enemmän kuin aikaisemmat sodanjälkeiset viisitoista vuotta olivat ehtineet hävittää! Pikkuporvariston avulla Hitler pääsi valtaan. Juuri pikkuporvarilta sodanjälkeinen ”juutalainen” intellektualismi oli riistänyt kaiken pohjan maailmankatsomuksen alta. Hitler tuli ja suoritti maailman verettömimmän vallankumouksen. Pikkuporvarin ja pieneläjän ei nykyisin tarvitse muuta kuin ristiä kätensä: Führer tekee kaiken! Hänen itsensä ei enää tarvitse ajatella, ei kärsiä, ei ratkaista ongelmia. Führer tekee kaiken sen hänen puolestaan Führer on sijaiskärsijä – niin kuin Kristus. Onhan Führer sanonut: ”Pelkäänkö minä suruja?” Siksi näkeekin kaikkialla maaseudulla, missä on talo rakenteilla, puoleksi muuratuilla seinillä ihmeellisen lauseen: Dass wir hier bauen, verdanken wir dem Führer!” (’Siitä, että tässä rakennamme, saamme kiittää Führeriä!’).

Korkein palkka, jonka mies voi saada, on käden puristus ja kiitollinen katse Führeriltä. Hänen käskynsä täyttäminen on pyhin velvollisuus: ”Die Pflicht ist unser oberster Gott”, velvollisuus on korkein jumalamme, luen Lyypekissä ja Nürnbergissä katujen varsille ripustetuista paikallisten SA-osastojen päiväkäskyistä. Selostaessaan työpalveluksen katselmusta kirjoittaa virallinen Völkischer Beobachter seuraavat kuvaavat rivit edellä mainitusta Führer-Wetteristä:

”Ja nyt seuraa näytelmä, jonka me kaikki, joiden on sallittu useammin seurata Führeriä, jo ennestään niin hyvin tunnemme ja jonka kuvaukselle naurakoon tai kohauttakoon olkapäitä kuka niin tahtoo: synkät sadepilvet riippuivat aamulla Nürnbergin yllä, eikä yhtään ainoata sinisen taivaan kohtaa ollut näkyvissä. Mutta siinä silmänräpäyksessä, jolloin liput saapuivat Führerin kohdalle, aurinko tuli esiin! Se ei valaissut vielä koko kenttää, eteläosa oli varjossa, mutta siellä, missä Führer seisoi, oli aurinkoa ja kirkasta valoa.”

Saavumme kerran kaupunkiin kunniavieraiden erikoisautobussilla, joille muuten aina on Durchfahrt frei, pääsy vapaa; mutta tällä kertaa meiltä ehdottomasti kielletään pääsy aseman edessä olevan pääkadun poikki. Kuljettajan vieressä vakinaisesti istuva nuori SA-mies, jonka tehtävänä on valvoa, että tie aina on selvä, koettaa turhaan sekä uhkauksilla että kirouksilla hellyttää komennosta huolehtivaa virkaveljeään. Jämerän nuorukaisen kasvot vääntyvät lopulta itkuun ja ääni kimenee luonnottomaksi hänen huutaessaan: ”Mutta etkö ymmärrä, nämä ovat Ehrengäste des Führers, Führerin kunniavieraita!” Hänen äänenpainonsa oli verraton – ikään kuin hän olisi tahtonut varoittaa toista tekemästä kuolemansyntiä kiellollaan… Meidän matkustajien oli lopuksi ruvettava rauhoittamaan miehiä, jotka molemmat olivat yhtä kiivastuneita totellakseen Führerinsä käskyä! Odotamme melkein tunnin kadun avautumista. Ja syynä tähän rautaiseen liikenteen pysähdyttämiseen oli vain se, että Führerin tiedettiin ajavan autollaan ohi, joten ihmismassojen suunnattoman ruuhkaantumisen vuoksi oli pakko noudattaa jyrkintä järjestystä.

Kuten jokaisen uskonnonperustajan, Hitlerinkin ympärille on kutoutunut legenda ”puhtaasta” miehestä. Askeettinen sädekehä, jonka psykoanalyysi on niin perusteellisesti paljastanut, on ollut välttämätön jokaiselle profeetalle. Hitler ei tupakoi, Hitler ei juo viiniä, Hitler ei voi mennä naimisiin, koska kansan etujen valvominen vie hänen kaiken aikansa… On kirjoittamaton käsky: hyvä SA-mies ei myöskään tupakoi eikä juopottele…

Omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, että nuorehko tupakoiva SA-mies oli Nürnbergin kaduilla harvinainen ilmiö ja että tätä maskuliinisen maailman ilonpitoa katsellessani tapasin vain yhden ainoan todella humaltuneen miehen, erään SS:läisen Hans-Sachs-Stubessa. Hitler sanoi puheessaan poliittisten johtajien apellissa: ”On ihmeellistä saada olla teidän johtajanne. Kuka voisi olla ylpeämpi joukoistaan kuin hän, joka tietää, että tätä joukkoa ei mikään muu ole saanut liikkeelle kuin rikkain idealismi! Mutta jos tämä uudistumisen ihme on tapahtunut kansassamme, niin sanon teille, taistelutoverini, että taivas ei ole antanut tätä lahjaa arvottomille olennoille!”

Gog ja Magog! – natsit väittävät, että bolshevismi on juutalaista messianismia. Väitteeseen bolshevismin juutalaisuudesta voi suhtautua epäillen; että sen sijaan bolshevismi on ”messiaaninen” ilmiö, on selvää, koska se on maailmankatsomus. Samasta syystä myös kansallissosialismi on ”messianismia”. Tulos: maailmassa on tällä hetkellä kaksi ennennäkemättömän voimakasta messiasta, joten uskonsota on välttämätön.

*

Huomio kiintyy tällöin erääseen merkilliseen seikkaan. Kansallissosialisti vihaa juutalaista, koska tämä pitää kiinni rodustaan ja luulee olevansa ”valitun” kansan jäsen. Mutta samaahan natsit väittävät juuri itsestään! Kun Hitler puhuu valitusta kansasta, hän jäljittelee Moosesta. Natsilaiset rotu- ja veriopit voisi juutalainen allekirjoittaa. Veri- ja sukusiteet ovat juutalaisilla voimakkaammat kuin millään muulla kansalla. Kulttuuri-ihminen on ollut niistä hitaasti mutta varmasti irtaantumassa – kunnes nyt kansallissosialistit saarnaavat niitä uusimpana uskontona. Verellä kansallissosialismi ei tarkoita vai biologista verta, siis perinnöllisyyttä, vaan se antaa tuolle sanalle myös psyykillisen merkityksen: ”veri” on samaa kuin rotutietoisuus ja rotuvaistot.

Tässä tähdenvälissä esitetty ajatuksenkulku on peräisin ruotsalaisen S. Neander-Nilsonin kirjasta Möte med tredje riket. Se on niin mielenkiintoinen, että en ole malttanut tässä yhteydessä olla sitä lainaamatta, vaikka olenkin luvannut olla käyttämättä ”lähteitä”.

*

”Maailmankatsomuksensa kera seisoo tai kaatuu kansallissosialismi.” Lause on Rosenbergin. Sinisessä temppelissä tri Ley tyylitteli tämän totuuden sanoilla Shicksal ist Glauben”, kohtalo on uskoa.

Rosenbergin ja Goebbelsin bolshevismia vastaan tähdättyjen historiallisten taistelupuheiden jälkeen sai poliittisten johtajien kokous sinisessä temppelissä ainutlaatuisen merkityksen: siellä siunattiin maailmankatsomuksen puolesta kuolemaan vihkiytyneiden ristiretkeläisten joukko, jonka luottamusta johtajaansa ja jonka uhrimieltä voi luonnehtia vain yhdellä sanalla: uskonnollinen. Tässä yhteydessä hyvin persoonallinen tulkinta: en luule, että kansallissosialistit itsekään uskovat varmuudella voittavansa tätä maailmojentaistelua, mutta he ottavat taistelun kutsumuksenaan. Arpa on heitetty. Siitä tämä miltei traagillinen kauneus Kolmannen valtakunnan ympärillä – tämä morituri – ylevyys, joka ei voi olla syvästi tehoamatta jokaiseen, joka joutuu viettämään pitkähkön ajan Kolmannessa valtakunnassa.

Muistan, kuinka eräänä iltana Dichterhausissa Gunnar Gunnarsson sanoi: ”Missään Euroopan maassa ei matkailijaa hänen ylittäessään rajan kohtaa sellainen rauhallisuuden tuntu kuin Saksassa.” Gunnarsson oli täysin oikeassa. Saksassa on rauha, tyyneys, voima.

Sillä se on tehnyt päätöksensä.

*

Tulen aina muistamaan loppunäyn ylhäältä kunniatribuunin pilarien välistä: huimaavan sinisen kupolin alla ruskeata, punaista, sinistä, mustaa ja hopeata säihkyvä jättiläiskenttä! Ristiretkeläiset odottamassa laivaa… Uuden maailmansodan leimahtaessa tiedän olleeni mukana sen syntysanoja lausuttaessa.

*

Poliittisten johtajien apelli ei suinkaan ollut kansallissosialistien suurimpia joukkokokouksia. Jo vuonna 1933 kerääntyi toukokuun 1. päivänä, Tag der Arbeit, puolitoista miljoonaa ihmistä Tempelhofin lentokentälle kuulemaan Hitlerin puhetta. Mutta luulen, että lavastuksen ansiosta joukkopsykoosin huippu silti saavutettiin Nürnbergin sinisessä temppelissä. Huumaantuneimpana hetkenäkin ajattelin: eikö tämä sininen jättiläistemppeli ole vain Fata Morgana, jonka ympärillä todellinen elämä kohisee? Grandiositeetti on aina ollut rappion merkki. Tämä juhla oli ehkä enemmän tyrmistyttävä kuin tunnelmallinen. Ja sittenkin:

Jos Hitler olisi kuollut tuona hetkenä, hän olisi jo seuraavana päivänä ollut todellinen jumala.

*

Tällä tavalla ”jumalat” syntyvät! Hitler on jo nyt suorittanut työn, jota täydellisesti voi rinnastaa siihen, mitä aikaisemmat uskonnonperustajat ovat suorittaneet. Kansallissosialismi on suurin historian tuntema joukkoliike. Jos Hitler nyt kuolisi, niin ”hakaristiretki” jatkuisi joka tapauksessa. Hän olisi jo ehtinyt jättää kaikki uuden maailmankatsomuksen ja uuden uskonnon perustavat totuudet jälkeentulevaisilleen. Hän olisi ehtinyt antaa uuden yhteiskunnallisen hierarkian, joka ilmeni jo hänen kaikissa puheissaan: työmies, talonpoika, porvari. Hän olisi jo ehtinyt antaa uuden historiallispoliittisen ohjeen: politiikassa ei nöyryydellä päästä pitkälle – Weimarin tasavalta oli nöyrtymisestä varoittava esimerkki! Politiikassa väkevin perii voiton. Hän olisi jo ehtinyt antaa uuden elämänohjeen: ”Kraft durch Freude”, voimaa ilosta. Hitler on moneen otteeseen korostanut, että hän on jälleen opettanut Saksan kansan nauramaan ja antanut sille jälleen ilon. Hän olisi jo ehtinyt opettaa sille elämänuskon voimanlähteet: maaperän, veren ja auktoriteetin. Ja hän olisi jo ehtinyt antaa uuden näkemyksen kuolemasta: ei ole olemassa kahta eri maailmaa, kuoleman tällä ja tuolla puolen. Kuolleet elävät aina keskuudessamme… elämä ja kuolema vuorottelevat ihmiskunnassa samassa kosmillisessa rytmissä kuin vuodenajat luonnossa. Elämää seuraa kuolema ja kuolemaa elämä, mutta ketju ei koskaan murru. Kuolleita ei pitäisi haudata maahan, Hitler on sanonut. Kansallissosialismin ensimmäisten uhrien Münchenissä sijaitseviin kunniatemppeleihin ei Hitlerin määräyksestä ole rakennettu kattoa. Pronssiset arkut lepäävät keskellä vaaleata, avointa pylväshallia, sillä ”kuolleiden on katsottava suoraan aurinkoon, valoon ja ikuisuuteen”. Kansallissosialisti Körnerin arkun päällä on pronssikirjaimin: ”Der Letzte Appel. Hier Körner”’Viimeinen katselmus, täällä Körner’.

Kerron seurallemme tässä yhteydessä eräästä keskustelustani Finckensteinin kanssa, joka mielestäni parhaiten valaisee Führermythusta. Kysyessäni Finckensteiniltä, kuinka oli mahdollista, että hänen kaltaisensa tyyppi saattoi niin rajattomasti ihailla Hitleriä, ja keneen historian suurista persoonallisuuksista hän Hitleriä vertaisi, hän vastasi:

Muhammediin! Molemmat ovat tehneet kristinuskon miehekkääksi” – Sie haben das Christentum vermännlicht”.

Aiheeseen liittyen

Asiasanat

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 merkkiä jäljellä