Nykyiset ihmisrodut

Julkaistu: 29.8.2014

29.8.2014 by

Se suuri ekspansio, jonka ansiosta nykyinen ihminen (Homo sapiens) levisi käytännöllisesti katsoen koko maapallolle, alkoi 40 000–50 000 vuotta sitten. Uusille seuduille siirtyessään ihmiset joutuivat hyvin erilaisiin oloihin arktisten alueiden ankarasta kylmyydestä aina Australian ja Kalaharin autiomaiden kuivaan kuumuuteen asti. He sopeutuivat asumaan niinkin erilaisilla paikoilla kuin korkeissa vuoristoissa ja alavilla suolarämeillä.

Näissä erilaisissa ympäristöissä elävien ihmisten ruumiinrakenne, ihonväri ja myös eräät fysiologiset piirteet muuttuivat. Muutokset johtuivat osittain luonnonvalinnan aiheuttamasta ihmisryhmien perinnöllisestä sopeutumisesta, ja osittain ne ovat ihmislajin yleisen perinnöllisen monimuotoisuuden ilmausta.

Kolme perustyyppiä

Rotu ei ole selvärajainen käsite. Samaan rotuun kuuluvissa ihmisissä ovat joidenkin perinnöllisten piirteiden yleisyydet tärkeämpiä kuin mitkään nimenomaiset piirteet sinänsä. Piirteet vaihtelevat rotujen sisällä, ja samoja piirteitä on toisissakin roduissa. Niistä piirteistä, jotka jonkin väestön keskuudessa ovat yleisimpiä tai jotka edustavat väestön keskiarvoa, muodostuu rotutyyppi. Tämä on täysin kuvitteellinen käsite, eikä väestössä tarvitse olla yhtään ihmistä, jonka kaikki piirteet olisivat tyypin mukaiset. Toisaalta tyypistä paljonkin poikkeavat voivat alkuperältään olla yhtä suuressa määrin rodun edustajia kuin tyyppiä muistuttavatkin.

Nykyisin erotetaan kolme pääroturyhmää: europidit, mongolidit ja negridit. Mongolideilla on kellertävä iho, suorat mustat hiukset ja tummanruskeat silmät, joiden yläluomessa on vinosti silmän sisäkulman yli kulkeva ihopoimu eli mongolinpoimu. Europidit vaihtelevat ihonväriltään paljon enemmän pohjoisten leveysasteiden erittäin vaaleista yksilöistä aina Välimeren maiden, Lähi-idän ja Intian hyvin tummiin ihmisiin. Negrideillä on hyvin tumma iho, kähärä tukka, eteen työntyvä eli prognaattinen alaleuka ja paksut huulet.

Europidit ovat levinneet laajalle Eurooppaan, Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään ja Intiaan. Euroopassa asuvat europidit on vanhastaan jaettu itäbalttilaiseen rotuun, pohjoiseen rotuun, alppirotuun, Välimeren rotuun ja dinaariseen rotuun. Välimeren rotuun kuuluvat myös Pohjois-Afrikan, Iranin ja Etu-Intian europidiset asukkaat, ja sen alaroduksi luetaan Arabian ja eräiden Etu-Aasian osien orientaalinen rotu. Dinaarista rotua on muun muassa Balkanilla, ja sen alarotu on armenialaiset. Ruotsia on pidetty pohjoisen rotutyypin ydinalueena, mutta erään tutkimuksen mukaan siellä vain 11 prosenttia asepalvelustaan suorittavista vastaa tyypillistä kuvaa vaaleatukkaisista, pitkäkalloisista ja sinisilmäisistä pohjoismaalaisista. Silti Intiasta Pohjois-Skandinaviaan ulottuvalla alueella asuvissa vaaleaihoisissa ihmisissä on runsaasti yhteisiä piirteitä. Europidien rotutyypistä poikkeavat selvimmin ainut, veddat ja baskit sekä polynesialaiset, jotka lienevät sekoittuneet mongolidien kanssa.

1. Rotujako Theodosius Dobzhanskyn mukaan (1962). Eurooppalaisia on levinnyt Pohjois-Amerikkaan, Argentiinaan ja Chileen, Et.-Afrikkaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. 1) luoteiseurooppalaiset (Skandinavia, Länsi-Eurooppa), 2) koilliseurooppalaiset (Suomi, Baltia, Puola, Pohjois-Venäjä), 3) alppirotu (Keski-Eurooppa, Balkanin pohjoisosat), 4) Välimeren rotu (myös Arabia, Turkki, Iran), 5) hindut (Pakistan, Intia, Bangladesh), 6) turkestanilaiset (Keski-Aasia, Länsi-Kiina), 7) tiibetiläiset, 8) pohjoiskiinalaiset (myös Keski-Kiina), 9) klassiset mongolidit (Siperia, Mongolia, Korea, Japani), 10) eskimot (arktinen Pohjois-Amerikka, Grönlanti), 11) kaakkoisaasialaiset (myös Etelä-Kiina, Indonesia), 12), ainut (Pohjois-Japani), 13) lappalaiset, 14) Pohjois-Amerikan intiaanit, 15) Keski-Amerikan intiaanit (myös Yhdysvaltain lounaisosa, Et.-Amerikan pohjoisosa), 16) Etelä-Amerikan intiaanit, 17) tulimaalaiset (myös Patagonia), 18) itäafrikkalaiset (myös Etiopia, Sudan), 19) sudanilaiset, 20) metsäneekerit (Länsi-Afrikka), 21) bantut (Afrikka), 22) bushmannit ja hottentotit (Et.-Afrikka), 23) Afrikan pygmit (Zaire), 24) dravidat (Et.-Intia ja Sri Lanka), 25) negriitot (Andamaanit, Malesia, Uusi-Guinea, Filippiinit), 26) melanesialais-papualaiset (Uusi-Guinea, Fidzisaaret), 27) murraylaiset (Kaakkois-Austr.), 28) carpentarilaiset (Pohj.- ja Keski-Austr.), 29) mikronesialaiset (länt. Tyynimeri), 30) polynesialaiset (kesk. ja it. Tyynimeri), 31) uushavaijilaiset, 32) latinot (Keski- ja Et.-Amerikka), 33) Pohj.-Amerikan ja 34) Et.-Afrikan värilliset.

Sopeutuminen kylmään ilmanalaan

Mongolidien pääroturyhmä voidaan jakaa eri tavoin alaryhmiin mongoleista ja kiinalaisista aina Amerikan intiaaneihin asti. Monien antropologien mielestä tyypilliset mongolidikasvot osoittavat sopeutumista kylmään ilmastoon. Nenä on pieni ja litteä, silmiä suojelee yläluomien rasvakerros ja kasvonpiirteet ovat yleensäkin litteät; kaikki nämä sopeutumat ovat omiaan vähentämään paleltumisvaaraa.

Etelässä asuvilla kiinalaisilla ja japanilaisilla nämä muutokset eivät ole yhtä selviä kuin pohjoisempana asuvilla kansoilla, mikä saattaa johtua siitä, että Siperiassa eläneet pohjoiset kansat joutuivat eristyksiin viimeisen jäätiköitymiskauden aikana ja valinta suosi niitä yksilöitä, jotka parhaiten soveltuivat ominaisuuksiltaan ankaraan ilmastoon. Ne, joilla ei vaadittuja ominaisuuksia ollut, paleltuivat tai kuolivat keuhkokuumeeseen. Tämän teorian avulla on myös selitetty eskimoiden ja intiaanien ruumiillisia eroavuuksia. Intiaanien ensimmäiset esi-isät saapuivat Amerikkaan ennen viimeisen laajan jäätiköitymisen mongoleissa aiheuttamia muutoksia. Eskimot muuttivat vasta paljon myöhemmin, sen jälkeen, kun mongolidien kasvonmuodot jo olivat muuttuneet. Todennäköisempi selitys on, että intiaanit ovat ennen siirtymistään sekoittuneet joihinkin europidisiin kansoihin.

Afrikan ihmiset

Negridit asuttavat suurinta osaa Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Neekerien roturyhmään kuuluvat itäafrikkalaiset, pitkät, laihat ja hentorakenteiset nilootit, tukevammat länsiafrikkalaiset aitoneekerit, keskiafrikkalaiset metsäneekerit sekä Keski- ja Etelä-Afrikan bantut. Toiseen negridiseen roturyhmään luetaan afrikkalaiset kääpiökansat, kaakkoisaasialaiset negriitot ja melanesialaiset. Tämän ryhmän naisille on ominaista rasvan kertyminen istuinpakaroihin.

Afrikkalaisiin kääpiökansoihin kuuluvat busmannit ja hottentotit elävät yhä mesoliittisen kivikauden elämää metsästäjinä ja keräilijöinä ja käyttävät kiviaseita ja -työkaluja. Heillä on monia erityispiirteitä, kuten maiskuttava kieli ja naisten kyky varastoida rasvaa takamuksiinsa (steatopygia). Näyttää siltä, että busmannit ovat ennen eläneet laajemmalla alueella ja että heidät on syrjäyttänyt bantujen ekspansio, joka alkoi toisella vuosisadalla eKr.

Oseanian asukkaiden alkuperä on ongelmallinen. Monet heistä, kuten melanesialaiset, ovat tummaihoisia negridejä, kun taas toisissa, kuten polynesialaisissa, on europidisia aineksia. He ovat ehkä tulleet Aasian manterelta tai Etelä-Amerikasta tai mahdollisesti molemmista suunnista. Australian alkuasukkaita on pidetty milloin negrideinä, milloin europideina, mutta esimerkiksi biokemiallisilta ominaisuuksiltaan he eroavat kaikista muista roturyhmistä.

Rotujen sekoittumisesta on paikoin ollut seurauksena pysyviä väestöjä, joita voidaan pitää uusina rotuina. Tällaisia ovat Pohjois-Amerikan värilliset ja havaijilaiset.

Rotujen ominaispiirteitä

Roturyhmät eroteltiin aikaisemmin pelkästään ulkoisten rakenneominaisuuksien perusteella. Huomiota kiinnitettiin ihonväriin, pituuteen, kallon ja kasvojen muotoon ja hiusten laatuun. Näiden ominaisuuksien ja asuinalueen perusteella erotettiin viisi rotua: kaukasialainen eli valkoinen, mongolinen eli keltainen, etiopialainen eli musta, amerikkalainen eli punainen ja malaijilainen eli ruskea. Myöhemmin on todettu rotujen eroavan toisistaan myös biokemiallisilta ominaisuuksiltaan, mikä näkyy muun muassa veriryhmissä. Ne ovat kaikilla roduilla samat, mutta niiden keskinäiset suhteet vaihtelevat roduittain.

Kallonmuoto ja ihonväri

Kallon indeksi on sen leveyden ja pituuden suhde (leveys/pituus x 100). Indeksin perusteella voidaan erottaa pitkäpäiset eli dolikokefaaliset (indeksi on pienempi kuin 75), keskipitkäpäiset eli mesokefaaliset (75–80) ja lyhytpäiset eli brakykefaaliset (suurempi kuin 80). Kasvojen sivukuvassa havaittava kasvokulma on nenän kärjestä otsaan ja alaleuan kärkeen vedettävien linjojen välinen kulma.

Vaikka kaikkia kallotyyppejä onkin kaikissa roduissa, niiden suhteellinen osuus väestössä vaihtelee roduittain. Länsi-Euroopan väestö on enimmäkseen keskipitkäkalloista, Keski-Euroopan taas yleensä lyhytkalloista. Aasian asukkaatkin ovat lyhytkalloisia, Australian alkuasukkaat taas pitkäkalloisia.

Ihonväri aiheutuu orvaskedessä olevasta pigmentistä eli melaniinista. Ihmisillä on yhtä paljon tätä väriainetta muodostavia soluja, mutta mustien ihossa on enemmän melaniinihiukkasia kuin muiden. Melaniini suojaa auringon ultraviolettisäteiltä. Pohjois-Euroopan asukkaiden vaalea ihonväri varmistaa sen, että D-vitamiinia muodostuu ihossa auringonvalon vaikutuksesta näilläkin leveysasteilla, kun taas täällä elävät mustat voivat saada riisitaudin.

Veriryhmät

Veri voidaan luokitella monenlaisiin veriryhmiin yleensä punasolujen solukelmussa olevien antigeenien perusteella. Nämä antigeenit ovat periytyviä. Ensimmäiseksi keksittiin ABO-ryhmät vuonna 1900. Myöhemmin elektroforeesimenetelmä, joka perustuu sähköisesti varautuneiden hiukkasten hajaantumiseen sähköisessä kentässä, on paljastanut monia veren ominaisuuksia, jotka vaihtelevat yksilöittäin. Näihin kuuluvat hemoglobiinin, punasoluentsyymien ja seerumiproteiinien vaihtelut.

ABO-järjestelmän veriryhmää O esiintyy useimmin Amerikan alkuperäisväestöjen keskuudessa. Kuitenkin eräillä Pohjois-Amerikan intiaaniheimoilla ja lappalaisilla on hyvin korkea A-ryhmäprosentti. Veriryhmää A on verrattain paljon Länsi-Euroopassa, Länsi-Aasiassa ja Australian alkuasukkailla. B-veriryhmää taas on eniten Keski-Aasiassa ja Intian pohjoisosissa. B-veriryhmäantigeeniä ei todennäköisesti ollut Australian eikä Amerikan alkuperäisväestön veressä lainkaan ennen valkoisten tuloa.

Rh- eli rhesus-järjestelmän antigeeneistä on esimerkiksi eurooppalaisilla runsaasti cde- ja CDe-muotoa, afrikkalaisilla erittäin runsaasti cDe-muotoa, ja aasialaisilla, intiaaneilla ja australialaisilla tuskin lainkaan cde-muotoa. Rhesus-negatiivisia on noin 12 prosenttia Euroopassa mutta ei juuri lainkaan idässä, Oseaniassa ja Amerikan intiaanien keskuudessa.

Duffyn veriryhmäjärjestelmää hallitsevat Fy-a- ja Fy-b-antigeenit, jotka Euroopassa ovat yhtä yleisiä, mutta Uudessa-Guineassa Fy-a on paljon yleisempi kuin Fy-b. Molemmat taas puuttuvat miltei täysin mustilta. Diego-veriryhmäjärjestelmän toista pääantigeeniä (Di-a) tavataan miltei yksinomaan mongolideilla ja Amerikan intiaaneilla. Myös veren proteiini- ja entsyymijärjestelmissä ja muissakin ominaisuuksissa esiintyy muuntelua.

Muunnokset ja eloonjääminen

Näitä ja muitakin perinnöllisiä ominaisuuksia on käytetty rotujen alkuperän ja keskinäisen sukulaisuuden määrittämiseen, mutta mielenkiinto on kohdistumassa myös siihen, kuinka ja miksi tällaiset muunnokset ovat syntyneet. On esimerkiksi alettu selvittelemään sitä, onko tällaisista perinnöllisistä eroista hyötyä, lisäävätkö ne sairauksien vastustuskykyä tietyssä ympäristössä tms. Lämpimässä ilmastossa elävien rotujen ruumiinrakenne on yleensä solakampi kuin kylmässä elävien, joiden ihon alle kertyy helpommin lämmönhukalta suojaavaa rasvakudosta. Kuitenkin vain harvat rotupiirteet on onnistuttu selittämään sopeutumiksi rodun asuma-alueiden oloihin. Täysin on todistettu malarian ja poikkeavan S-hemoglobiinin välinen yhteys.

S-hemoglobiini on aikuisen normaalin hemoglobiinin muunnos, jota muodostuu niille henkilöille, joilla on kaksi tätä hemoglobiinia tuottavaa peittyvää geeniä. Näillä henkilöillä on sirppisoluanemiaksi sanottu vakava sairaus, joka johtaa varhaislapsuudessa kuolemaan. Ne taas, joilla on vain yksi HbS-geeni, eivät kärsi sairaudesta ja voivat viettää normaalia elämää. HbS-geenit näyttävät tämän perusteella siis haitallisilta siksi, että ne koituvat kohtalokkaiksi sille, jolla on niitä kaksi. Kuitenkin eräissä väestöryhmissä, varsinkin Afrikassa, HbS-geenejä esiintyy yleisesti. Tutkimuksissa havaittiin, että tämän hemoglobiinimuunnoksen levinneisyys oli sama kuin malarialoisioiden. Huolellisesti kerätyt tiedot osoittivat, että sellaiset lapset, joilla oli yksi HbS-geeni, olivat paremmin malarialta suojassa kuin ne, joilla ei sitä ollut. Heidän veressään oli jonkin verran virheellistä hemoglobiinia, eivätkä malarialoisiot ilmeisesti viihdy vääränlaista hemoglobiinia sisältävässä veressä. Yhden geenin aiheuttama sirppisoluisuus on siis Afrikassa yleistä, mutta se ei liity rotupiirteisiin, sillä Yhdysvaltain värillisiltä se on osittain karsiutunut pois. Heillä siitä ei ole mitään hyötyä.

Perinnöllisyystutkijat ja antropologit etsivät jatkuvasti vastaavanlaisia tapauksia, koska geenimuunnosten avulla he kenties pystyvät ratkaisemaan, mitkä ovat ne syyt, jotka ovat jakaneet ihmiskunnan erilaisiksi roduiksi.

Lähde: TOP: koululaisen tietokeskus, osa 2 s. 270–273 (WSOY 1990).

Aiheeseen liittyen

Asiasanat

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 merkkiä jäljellä