Tavallinen kysymys kuuluu, mikseivät kansallismieliset ole saavuttaneet huomattavia tuloksia sitten vuoden 1945. Yksi syistä on, että liian monet tahtovat säilyttää vanhan ja liian harvat taistelevat jonkin uuden puolesta.
“Ihmisoikeus kumoaa valtio-oikeuden. Jos jokin kansa ihmisoikeuksien puolesta käymässään taistelussa joutuu häviölle, silloin se on kohtalon vaa’alla punnittu ja havaittu köykäiseksi edelleen säilymisen ja elämisen onneen maan päällä. Sillä sen, joka ei ole valmis tai ei kykene taistelemaan olemassaolonsa puolesta, sen on ikuisesti oikeamielinen Kaitselmus tuominnut tuhoon. […] Maailma ei ole olemassa pelkurimaisia kansoja varten.” – Taisteluni
Nämä Adolf Hitlerin sanat selittävät luonnollisen periaatteen siitä, kuinka vain taistelevilla henkilöillä on oikeus oikeudenmukaisuuteen.
Tästä lähtökohdasta NSDAP joutui konfliktiin bolsevikkien kanssa. Saksan kansallissosialistit kävivät aggressiivista taistelua laajalla rintamalla, ja heidän onnistui saavuttaa voitto siitä yksinkertaisesta syystä, että taistelu omaksuttiin sekä keinona että elämäntapana. Tehtiin tietoinen valinta taistelusta olemassaolon puolesta.
Sen ajan porvarilliset nationalistit yrittivät estää bolsevikkeja koettamalla välittää tietoa ja argumentteja kansalle siinä toivossa, että se olisi tarpeeksi järkevä vastaanottamaan niitä. He kuitenkin epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen.
Harvalukuiset kansallissosialistit onnistuivat rohkeudellaan ja uhrautuvaisuudellaan kannustamaan muitakin mukaan liikkeeseen. Tämä taisteleva liike tuli oikeana ajankohtana ja suotuisten olosuhteiden vallitessa voittoisaksi Saksassa. Maan sisällä ja sen ulkopuolella alettiin puhua uusista “alkukantaisista germaanisista barbaareista”, ja Carl Gustav Jung kuvasi uutta Saksaa Wotanin hallitsemaksi. Saksalainen kansansielu oli herännyt eloon – ei populistien tai porvarillisten nationalistien tuloksena vaan muutamien uhrautuvaisuuden vuoksi.
Rohkeutta ja uhrautuvaisuutta esiintyy taistelevan väkijoukon sisältä. Kaikkein fanaattisimpia ovat ne, jotka taistelevat tulevaisuuden vision puolesta, sillä – Adolf Hitlerin sanoin – liike, joka haluaa luoda uudenlaisen maailman, ei voi palvella nykyhetkeä vaan tulevaisuutta.
Monet nykypäivän kansallismieliset ovat tehneet vääränlaisen arvion. Ajatus uuden luomisesta on paljolti hylätty. Muutoksen sijaan halutaan mieluummin säilyttää vanha, ja vallankumouksen sijaan yritetään muokata yhteiskuntaa. Kokonaisen kansan herättämiseksi tarvitaan kuitenkin enemmän, kuin vain “vanhojen hyvien aikojen” teosten selailemista omasta kirjahyllystä. Tietyt kirjat pölyttyvät hyllyssä tietystä syystä: 1800-luvun porvarillinen nationalismi on ohi mennyttä.
Historioitsija ja valtiotieteilijä Michael O’Meara ottaa kirjassaan Toward the White Republic esille joitain USA:n nationalistiliikkeeseen kohdistuvia kriittisiä näkökohtia. Hänen mukaansa amerikkalainen liike elää lähinnä 1950-lukua, ja amerikkalaisia yritetään vakuutella maan tilasta vetoamalla joihinkin tieteellisiin ja järkiperäisiin argumentteihin. Ajatellaan, että mikäli tarpeeksi monia voidaan pommittaa faktoilla, niin “kansan tahto” tulee lopulta voittamaan. O’Meara toteaa, että geneetikoilla, darvinisteilla ja muilla akateemikoilla oli kuitenkin paljon enemmän sananvaltaa juuri 1950-luvulla, jolloin USA oli vielä valkoinen; vallitsevat olosuhteet haluttiin säilyttää ja niitä haluttiin puolustaa. Tänään tuota USA:ta ei ole enää olemassa eikä sitä voi muokata.
Koska tuhoutunutta ei voi korjata, on keskityttävä jonkin uuden rakentamiseen. O’Meara tukee esimerkiksi Harold Covingtonin kaltaisten henkilöiden pyrkimyksiä valkoisesta kotimaasta (Northwest Territory), joka irtisanoutuu juutalaiskapitalistisesta ja monikulttuurisesta USA:sta. O’Mearan mukaan myös myytti voi toimia yhdistävänä tekijänä uudelle liikkeelle. Tuollaisen myytin täytyy tietysti kummuta taistelusta ja kansasta, ei sivistyneistöstä. Siksi O’Mearan mielestä tulisi ihannoida esimerkiksi Bob Mathewsia, Robert E. Leetä ja Alamon taistelua.
USA:n kaltainen tilanne vallitsee myös Ruotsissa. Myös täällä meidän tulee jättää suuri osa vanhasta taaksemme, toteuttaa se, mikä on tarpeen taistelulle tänään ja taistella edelleen uusia tavoitteita kohti. Historiasta voi inspiroitua, mutta konservatiiviselle ajattelutavalle meidän ei kannata antaa sijaa. On käsittämätöntä, että niin monet liikkeessä ilmentävät mielipiteillään, kielenkäytöllään ja estetiikalla sanomaa, joka puhuttelee lähinnä porvaristoa. Nykyisellä porvariluokalla on paljon mielipiteitä yhteiskunnan “puutteellisesta moraalista”, mutta mitään todellista muutosta ei haluta saavuttaa. Tämän yhteiskuntaluokan ihmiset ovat yleisesti ottaen täysiä vastakohtia niille, joista O’Meara puhuu. Keskiluokka on “kunnollista”, eivätkä kunnolliset ihmiset lähde liikkeelle vaikka heidän tyttärensä tulisi ulkomaalaisjoukkion raiskaamaksi – he soittavat poliisille. Heidän iskulauseensa on “kaikessa rauhassa”, ja niin kauan kuin järjestelmä ajattelee näin, voimme unohtaa toiveet heidän taistelustaan kansamme selviytymiseksi.
Propaganda tulee suunnata niille, jotka ovat jo joutuneet järjestelmän hampaisiin (ellei se ole itse aiheutettua), sillä heillä on vähemmän menetettävää taistelussa. Puhumme nyt lähinnä työväenluokasta. Valitettavasti työläiset ovat kansallismielisten vaihtoehtojen puutteessa kääntyneet vasemmiston suuntaan ja joutuneet valheellisen “sosialismin”, marxismin, uhreiksi. Tämän ryhmän lisäksi on olemassa keskiluokan vähemmistö, joka on idealistista ja halukas muuttamaan maailmaa esimerkiksi Greenpeacen kaltaisissa liikkeissä. Tästä ryhmästä saattaisimme löytää tarpeeksi älykkyyttä viedäksemme taisteluamme eteenpäin. Liikkeeltä kuitenkin puuttuu todellista kunnianhimoa ja visioita, jotta sen jäsenet liittyisivät kansallismieliseen liikkeeseen.
Vastarintaliikkeen lisäksi ei Ruotsissa ole tietääkseni muuta järjestöä, joka edustaa tulevaisuuden visiota. Monet vaikuttavat pikemminkin olevan melko tyytyväisiä nykyiseen yhteiskuntaan. He säätävät pikkuasioita siellä sun täällä ja keskittyvät lähinnä ulkoiseen uhkaan, etenkin islamiin. Ehkä kaikki palautuu ennalleen, jos karsimme hieman maahanmuuttajien määrää? Vastarintaliike edustaa vapaata Pohjolaa, jossa pohjoismaiset kansat yhdistyvät tulevaisuuden tasavallassa. Tämä Pohjola on itsenäinen ja kulttuurisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti turvattu. Taistelu vapaan Pohjolan puolesta ei ole mitään sanahelinää, vaan siitä on nähtävissä merkkejä jo tänään. Vastarintaliike vaikuttaa kolmessa pohjoismaisessa maassa, joissa toiminta on jatkuvaa. Visiotamme epärealistisena pitävät elävät ehkä henkisesti edelleen nykyisyydessä uskoen, että muutos johtaa menneisyyteen, ei tulevaisuuteen.
Ihmisiltä puuttuu tarvittava voima, koska nykyisyys halutaan säilyttää ja koska uutta puolustavan taistelun tärkeyttä ei ymmärretä. Siksi ajaudutaan sellaiseen tilaan, jonka voi ansaitakin. Ongelma on, että nykyisessä tilanteessa on miljoonia rodullisesti vieraita henkilöitä, joiden määrä nousee jatkuvasti. Tämän saamme, mikäli emme puutu niihin ajatusmalleihin (ja ajattelijoihin), jotka ovat tämän tilanteen luoneet. Tämä saattaa myös tarkoittaa sitä, että joudumme asettumaan täysin nykyisen järjestyksen ulkopuolelle.
Vastauksena kritiikkiimme kuulemme luonnollisesti: “Entä te sitten? Missä te olette onnistuneet?” Kysymys on perusteltu, ja on totta, ettemme ole saavuttaneet tavoitettamme ja että meidät voidaan siksi – toistaiseksi – nähdä vähemmän menestyksekkäinä. Samaa voidaan kuitenkin sanoa esimerkiksi Front Nationalista, joka lupaili suuria mutta joka “valta-asemastaan” huolimatta ei kyennyt tekemään mitään ranskalaisten vapautukselle. Meillä on kuitenkin edellytykset onnistumiseen, koska olemme taisteleva järjestö, jolla on maailmankatsomus ja visio tulevaisuudesta, ja koska edustamme jotain vallitsevasta järjestyksestä poikkeavaa. Olemme vapaita sen kahleista, tai ainakin aikomuksenamme on vapautua niistä. Tällaisilla järjestöillä ei ole “väärää” strategiaa, sillä nykyinen tilanne johtuu siitä, että liian monet ovat valinneet helpon tien taistelun sijaan. Ongelma on, että liian monet tahtovat säilyttää entisen, ja liian harvat taistelevat uuden luomiseksi. Kansallismielinen liike ottaa siinä riskin päätyä umpikujaan.
