Koti Artikkelit Heimosodat osa 2

Heimosodat osa 2

6

Heimosodat2_AK

Heimosodat ovat pitkälti jääneet pienemmälle huomiolle Suomen historian kirjoituksissa. Kun puhutaan ”Suomen heimosodista”, tarkoitetaan sotaretkiä, jotka tehtiin itärajan yli Itä-Karjalaan, Inkeriin, Petsamoon ja Suomenlahden yli Viroon. Lue kolmiosaisen artikkelin ensimmäinen osa täältä ja kolmas osa täältä.

 

IV osa: Aunuksen retki 1919

Seuraavana vapautusretki Karjalaan tehtiin vuonna 1919 huhtikuussa. Kaksi edellistä retkeä, Vienan ja Petsamon retket, olivat epäonnistuneet. Yhtenä suurimpana syynä oli ollut paikallisen väestön haluttomuus taistella. Nyt heimoaktivistien ja jääkärien katse suuntautui Aunuksen suuntaan, josta talvella 1918–1919 oli tullut useita pakolaisia Suomen puolelle. Paikallinen väestö oli myös lähettänyt useita avunpyyntöjä; bolsevikit terrorisoivat Aunusta ja veivät miehiä ja elintarvikkeita väkipakolla puna-armeijan tarpeisiin yleisen mielivallan saattelemana. Nyt kun itsenäisyys oli saavutettu ja sitä sisällissodassa puolustettu, Itä-Karjalan suomensukuisten heimojen maiden liittäminen Suomeen tuntui jo suorastaan velvollisuudelta.

Tilanne nähtiin nyt otollisemmaksi retkikunnan lähettämiseen kuin aikaisemmille retkille. Venäjällä vallitsi kaaos ja bolsevikeilla oli vihollisia vähän joka suunnalla. Viro lännessä, valkoiset kenraali Denik etelässä ja amiraali Koltsak idässä, kumpikin Englannin ja Ranskan avulla. Neuvostohallituksen kaatuminen näytti varmalta. Myös edellisten retkien virheistä oli opittu ja sisällissodan päättyminen Suomessa vapautti enemmän joukkoja, aseita ja varusteita retkikunnan käyttöön. Kansanmielistä henkeä nostatti myös I Vapaajoukon ja Pohjan Poikien menestys Virossa.

AK_von_Hertzen_Sihvonen
Jääkärimajuri Gunnar von Hertzen ja jääkärikapteeni Urho Sihvonen.

Kenraali Mannerheim, joka oli nyt valittu myös valtionhoitajaksi, oli ehdottomasti sitä mieltä, että Suomen pitäisi yhteistuumin lähteä valtamaan Petrogradia (nyk. Pietari) valkoisten venäläisten ja länsiliittoutuneiden tuella. Hallitus torjui tämän ehdotuksen suoraan, mutta samalla kannatusta sai Aunuksen retkikunnan lähettäminen matkaan. Päämaja nimitti retken ylipäälliköksi jääkärieverstiluutnantti Ero Gadolinin, muttan hankkeen varsinaisina ja alkuperäisinä puuhamiehinä olivat jääkärimajurit Gunnar von Hertzen ja Paavo Talvela sekä jääkärikapteeni Ragnar Nordström. Gadolin ei tullut toimeen näiden kolmen kanssa, erityisesti von Hertzenin, joka piti itseään varsinaisena ylipäällikkönä.

AK_von_Hertzen_Nordstrom
Jääkärimajuri Gunnar von Hertzen ja jääkärikapteeni Ragnar Nordström.

Mannerheim hyväksyi retken suunnitelman, ja kun Venäjän valkoinen kenraali Judenits hyökkäsi Petrogradiin, äänestettiin Aunuksen retken puolesta eduskunnassa äänin 160–80.

Tällä kertaa puolustuslinja pyrittäisiin luomaan akselilla Laatokka–Syväri–Ääninen–Vienanmeri. Aseveljet tekivät keskenään suunnitelmia ja varusteita koottiin. Vapaaehtoisia tuli niin jääkäreistä, suojeluskuntalaisista kuin Viron vapaaehtoisistakin. Jo maaliskuun 1919 alussa von Hertzen saattoi ilmoittaa yleisesikunnalle 1 000 vapaaehtoisesta. Liikkeelle olisi päästävä jo ennen kelirikkoja, eli 15.–20. maaliskuuta. Aunuksen valtaus olisi suoritettava nopeasti, sitten pidettävä kansankokous Aunuksen liittymisestä Suomeen.

Raja ylitettiin 21. huhtikuuta 1919. Retkikunnan korkeimmat kenttäupseerit olivat von Hertzen ja Talvela. Päällystö koostui 132 sotilaasta, enemmistö jääkäreistä. Mukana oli myös kuuluisa pohjanmaalainen jääkärivääpeli Antti Isotalo, joka oli koonnut itse komppaniansa kotiseudultaan, sekä Pohjan Poikien veteraani, jääkärivänrikki Erkki Hannula, joka oli koonnut osastonsa kotiutuneista Pohjan Pojista. Von Hertzen, joka esikuntineen oli aina taisteluissa mukana, muistelee rajanylitystä näin:

“Kun raja ylitettiin Mantsilan ja Rajakonnun kylien välistä, päätettiin, että ainoastaan upseerit ja alipäällystö yllättäisivät venäläisen kasarmin, joka oli sata metriä toisella puolella rajaa. Näin myös toimittiin. Ryntäsimme yllättäen kohti, saarroimme talon, heitimme ikkunoista sisään käsikranaatteja ja tunkeuduimme sitten sisään ovista. Venäläiset yllätettiin täydellisesti, ja he hyppivät ulos ikkunoista, ne nimittäin, jotka eivät olleet kaatuneet tai haavoittuneet. Vastarintaa oli 40–50 miestä. Meillä ei ollut tappioita.”

Ensimmäiset kohteet olivat Petroskoi ja Muurmannin rautatie. Von Hertzenin johtama eteläinen ryhmä otti kohteekseen rautatien. Sen tuntumaan edettiin vauhdilla. Jääkärivänrikki Isotalon ryhmä oli etenemisessä keskeisessä asemassa: Hän toi pohjanmaalaisryhmän Laatokan jään yli, 120 km matkan 14 tunnissa, ja röyhkeästi valtasi Pisin kylän, Isotalon itse johtaessa hyökkäyksen kärkeä. Pisistä Isotalo johdatti joukkonsa Mägrin kylään, jossa rynnäkön aikana hänen miehistään kaatui puolet bolsevikkien päästyä joukkojen selustaan. Isotalo haavoittui myös lonkkaan hyökkäyksessä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä ratsastamasta kymmeniä kilometrejä takaisin pääjoukon luo. Pääjoukko olikin jo asettunut Aunuksenkaupungin lähettyville, joka miehitettiin ilman taistelua 23. huhtikuuta. Von Hertzen sanoi kaupungin valtauksen olevan Isotalon koukkauksen ansiota. Petroskoi–Pietari-junarataa osaston kaukopartiomiehet eivät kuitenkaan onnistuneet katkaista.

Näihin aikoihin Gadolinen erosi retken ylipäällikön toimesta. Yhteistyö von Hertzenin kanssa ei toiminut, ja tämän johtaessa joukkoja kentällä olivat käskyvaltasuhteet menneet epäselviksi. Uudeksi ylipäälliköksi Mannerheim nimitti jääkärieversti Martti Sihvon. Edelleen ylipäällikön pestistä haaveillut von Hertzen ei ollut tähän aivan tyytyväinen, mutta hän tuli silti toimeen paremmin Sihvon kuin Gadolinen kanssa.

Talvelan pohjoinen ryhmä sai vallattua strategisesti tärkeän Prääzän 29. huhtikuuta ja lähti etenemään kohti Petroskoita ajaen takaa pakenevia bolsevikkeja. Paikalliset ottivat suomalaiset iloiten vastaan; muun muassa Vieljärveltä joukkoon liittyi monta suojeluskuntalaista. Talvela miehinen oli nyt edennyt 150 km rajan yli ja asettui puolustusasemiin 40 km:n päässä olevan Petroskoin joukkoja vastaan. Puolustuksen parantamiseksi Pohjoinen osasto valtasi viereisen Matrosen kylän 3. toukokuuta. Taistelussa kaatui seitsemän suomalaista ja kolme aunuslaista, mutta voitto tuli suomalaisille.

Bolsevikit löivät takaisin eteläisen osaston joukot, jotka yrittivät edetä Muurmannin radalle ja Lotinapeltoon. Koska rataa ei saatu poikki, alkoi puna-armeija nyt keskittää joukkoja Aunukselle. Aunuksenkaupungin hallinta menetettiin 4. toukokuuta. Taistelussa ja perääntymisessä kaatui 80 suomalaista. Pysyvät asemat saavutettiin Alavoisissa, jossa joukot saivat levätä ja järjestäytyä. Talvelan osasto piti asemansa Prääzässä, tehden tiedusteluja maastoon. Hän oli myös yhteydessä alueella oleviin englantilaisiin yhteistyön toivossa. Vastaus oli tyly: vaikka Englanti oli liitossa Venäjän valkoisten kanssa bolsevikkeja vastaan, sen suunnitelmiin ei sopinut Suur-Suomi, ehkä ei edes itsenäinen Suomi.

Von Hertzen valtasi Aunuksenkaupungin takaisin 7. toukokuuta. Voitosta sisuuntunut majuri päätti jatkaa hyökkäystä, epävakaasta huollosta ja odottavasta ylivoimaisesta vihollisesta huolimatta. Tämä aiheutti kapinaa osaston miehissä, aiheuttaen noin sadan miehen palaamisen takaisin Suomeen. Jopa Isotalon ja jääkärikapteeni Kalle Hyppökän miehet olivat tyytymättömiä tilanteeseen. Etelärintaman tilanne oli niin sekava, että Aunuksenkaupunginsta oli luovuttava taas 13. toukokuuta ja vetäydyttävä puolustuslinjalle Tuulosjoelle. Rintama oli jo murtumassa, mutta retken nuorimmista miehistä koottu vänrikki Havaksen komppania torjui punikkien 600 miehen läpimurron. Taistelussa Havas menetti viisi miestä, haavoittuneita oli kahdeksan.

Toukokuun lopulla von Hertzenin komentaman osaston vahvuus oli 1 260 miestä (22 upseeria, 266 aliupseeria ja 1 072 miehistön jäsentä), taistelukuntoisia 948. Miehistö kuitenkin alkoi vähetä kesäkuun loppupuolella, kun miesten sopimukset tulivat täyteen eivätkä kaikki halunneet enää uusia sopimustaan. Myös Talvelalla oli sama ongelma pohjoisessa, mutta hän sai enemmän täydennystä paikallisista, jotka olivat halukkaita taistelemaan punaisia vastaan.

Suomen ylin johto näki edelleen Aunuksen retken osana tulevaa Petrogradin valtausta ja hoputti Sihvoa Petroskoin valtauksessa. He halusivat suomalaisjoukot kaupunkiin ennen englantilaisten ja Venäjän valkokaartin muodostaman liittouman sotilaita. Mikäli liittouma ehtisi kaupunkiin ensin, olisi se kova takaisku retkikunnalle, sillä yhteisestä vihollisesta huolimatta suomalaisten välit heihin olivat edelleen viileät. Täydennysjoukkoja suunnattiin pohjoiseen Talvelalle, ja von Hertzen määrättiin pysymään asemissaan. Tällainen menettely kävi majurin luonnon päälle, ja hän lähti vastoin käskyjä viemään joukkojaan Lotinajärven suuntaan. Aluksi suomalaiset, jääkärikapteeni Sihvosen, jääkärivääpeli Isotalon ja jääkärikapteeni Hyppölän johtamina, etenivät voittoisasti melko pitkälle, Isotalon käydessä jopa taas Aunuksenkaupungissa. Eteneminen kuitenkin pysähtyi Venäjän laivaston saapuessa 27. kesäkuuta Viteleen, jossa suomalaiset olivat asemissa. Lähes esteettä laivat pääsivät tulittamaan suomalaisten asemia. Tässä tulituksessa sai surmansa juuri Aunukselle saapunut Sihvon esikuntapäällikkö Toivo Kuisma.

Pommitusta seurasi punikkien maihinnousu, joka pakotti von Hertzenin osaston vetäytymään Rajakontuun ja osittain Suomen puolelle. Suomen hallitus päätti olla tekemättä mitään ja seurata, mitä tulisi tapahtumaan. Se pelkäsi Neuvosto-Venäjän reaktiota. Tämä päätös löi viimeisen naulan retken arkkuun: reservejä ja varusteita ei retkikunnalla enää ollut. Von Hertzenin osaston huoltoyhteydet olivat poikki ja etelärintama romahtamispisteessä. Pohjoisessa Talvela oli voittoisten Polovinan ja Viitanan kylien taisteluiden jälkeen jo kolkuttamassa Petroskoin portteja. Kuitenkin etelän ikävien käänteiden takia oli nyt pelastettava se, mitä pelastettavissa oli; Talvela veti joukkonsa Säämäjärvi–Munjärvi linjalle.

AK_Sihvosen_miehet
Sihvosen miehiä Aunuksella kesällä 1919.

Heinäkuun 5. von Hertzen ja Nordström jättivät eropyyntönsä. Molempien ero hyväksyttiin ja Sihvo ryhtyi Talvelan kanssa toimiin, jotta retkeltä ei lähdettäisi tyhjin käsin. Eteläinen osasto yhdistettiin pohjoiseen osastoon, kokonaisvahvuutena 2 243 miestä. Tämäkin osasto hajosi heinäkuun kuluessa. Talvela vetäytyi parin viikon lomalle. Myös Sihvo oli eronnut ylipäällikön tehtävistä, mutta jääkärikapteeni Sihvonen, jääkärivääpeli Isotalon tukemana, ei antanut periksi, vaan kokosi uusia vapaaehtoisia, jotka ottivat rintamavastuun itsenäisesti hoitoonsa. Jalansija pidettiin entisellä etelärintamalla, juuri Isotalon johdosta. Kuun lopulla Isotalo lähti ministeri Luopajärven valtuuttamana kokoamaan lisää vapaaehtoisia Etelä-Pohjanmaalle. Miehiä saatiin kasaan komppaniallinen, jonka kanssa Isotalo puolusti syksyllä 1919 Porajärven asemia menestyksellä. Tämä jäikin retken viimeiseksi isoksi taisteluksi. Aunuksen retkikunta hajotettiin 15. tammikuuta 1920, mutta rajakonnussa pienemmät rähinät jatkuivat vielä muutaman kuukauden. Viimeisetkin suomalaiset sotilaat palasivat Suomeen 11.3.1920.

AK_retkikuntalaiset
Paluumatkalla olevia retkikuntalaisia.

Kokonaistilastoiksi jäi Suomen joukoille melkein 400 kaatunutta. Suurin osa kaatuneista kuoli JSP:llä tai kenttäsairaaloissa, joko vammoihinsa tai lääkintähuollon ja kuljetusten vaikeudesta. Haavoittuneita retkikunnasta jäi 600 miestä. Vaikka retki toimi valtion tukemana, olivat miehet vapaaehtoisia, jääkäreitä ja heimoaktivisteja. Syynä epäonnistumiseen voidaan pitää liian vähäistä miesvahvuutta. Majuri von Hertzen toi retken jälkeen julki mielipiteensä, että mikäli hallitus olisi lähettänyt armeijan varmistamaan valloitetut alueet, olisi huoltoyhteydet varmistettu. Totuushan oli pitkälti se, että hallitus jätti retkikunnan oman onnensa nojaan.

 

Osa V: II Petsamon retki 1920

Kun 1. maailmansota päättyi, vetäytyivät englantilaiset pois Pohjois-Venäjältä. Venäjän valkoisen kaartin häviö oli jo nähtävissä sen käydessä yksin bolsevikkeja vastaan. Suomen hallitus näki tämän tilaisuuden uudelle yritykselle Petsamon miehittämiseen. Sotilasjohto oli myös retkikunnan lähettämisen kannalla. Sen sotilaallista luonnetta peiteltiin asettamalla se ulkoministeri Holstin alaisuuteen. Miehittämisen lisäksi retkikunnan tehtävänä oli kunnostaa Petsamon lennätinlinjat ja suojella suomalaisten 1. maailmansodan aikana rakentamaa tieverkostoa.

Retkikunnan johtajaksi valittiin jo 1918 Vienan retkellä mukana ollut Lapin rajavartioston päällikkö, majuri Kurt Martti Wallenius. Osastossa oli mukana myös Walleniuksen ystävä, eränkävijä ja poromies Aleksi “Mosku” Hihnavaara. Rajanylitys tehtiin 28. tammikuuta 1920 60 miehen osastolla. Retkikunta pääsi etenemään hyvien hankikelien ansiosta ripeästi ilman taisteluja Jäämerelle asti.

Perillä Petsamossa tuli kuitenkin selväksi, että miehiä ei ollut tarpeeksi. Ivalosta saatiin tilannetta helpottamaan lisämiehiä 30 rajavartijaa, mutta tässäkään ei ollut vielä tarpeeksi. Wallenius lähetti päämajaan viestin, jossa hän ilmoitti, että joukkoja on yksinkertaisesti liian vähän. Hallitus ei kuitenkaan lähettänyt lisäjoukkoja. Apua saatiin kuitenkin, kun jääkäriluutnantti Felix Tuisku toi 99 Kajaanin sissipataljoonan miestä. Walleniuksen kerrottiin kuitenkin todenneen, että miehiä tarvittaisiin kymmenkertainen määrä.

Petsamon väestö alkoi koota punakaarteja ajan hengen mukaisesti. Wallenius onnistui soluttamaan jääkärikapteeni Autin ja vääpeli Teiran punakaartin johtotehtäviin tilannetta tarkkailemaan. Kun Kajaanin täydennysmiehet saapuivat, riisui Wallenius punakaartin alkiot aseista. Tällöin valkoinen Venäjän kaarti oli lyöty Muurmannissa ja puna-armeija alkoi keskittää joukkojaan pohjoiseen. Walleniuksen joukkojen olot kävivät sietämättömiksi. Hallitus oli saanut koottua apujoukkoja 500 miestä, mutta ne eivät ehtisi ajoissa paikalle. Tykistöä ei ollut ja varastot olivat hupenemassa. Ulkoministeri Holsti antoi sähkeellä seuraavan ohjeen Walleniukselle: “Väistykää, jos ylivoima on liian suuri, pitäkää perääntymistie Suomen puolelle avoinna ja välttäkää joutumasta Norjan alueille.”

Vihollisella oli niin suuri ylivoima, että Wallenius tiesi voiton olevan mahdoton. 22. maaliskuuta suomalaiset aloittivat perääntymisen Petsamosta. Osaston vahvuus oli tuolloin seitsemän upseeria, 26 aliupseeria ja 163 sotilasta, yhteensä siis 196 miestä. Perääntyminen lumimyräkässä tunturien yli oli kova koettelemus miehille. Myrskyyn katosi neljä miestä. Yksi heistä, jääkäri Juho Taivalkoski, lumisokeutui ja menetti toisen suksensa, mutta löysi Salmijärvelle Suomen puolelle. Hän oli noudattanut Walleniuksen ohjetta hiihtää jatkuvasti lounaistuulta vasten. Omien huomaan päästyään hänen kerrottiin maannen puolikuolleena ja mumisseen itsekseen: “Olenko minä suomalainen, suomalainen viimeiseen asti.” Samaan aikaan Muurmannin legioona oli ajanut Walleniuksen osaston perääntymään Paatsjokea pitkin. Salmijärvellä käytiin retken ainoa suuri taistelu, jossa kaatui neljä, haavoittui neljä ja katosi kolme. Myös 29 miestä joutui internoiduksi Norjaan.

 

Osa VI: Inkerin kansannousu 1918

Sekavina sisällissodan vuosina inkeriläiset järjestivät sarjan pieniä kapinoita tavoitteenaan Inkerin irrottaminen Venäjästä. Inkeriläisten kansanliike oli syntynyt samoihin aikoihin kuin Suur-Suomi-aate Suomessa. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen bolsevikit olivat alkaneet pysyttää Inkeriin neuvostojärjestystä ja tukahduttaa haaveita Suomeen liittymisestä. Tästä seurasi se, että alueella alkoi liikkua poliittisia komissaareja ja punakaartilaisia, jota pakkovärväsivät miehiä ja veivät elintarvikkeita asukkailta kaartin käyttöön. Inkeriläiset heimosoturit kävivät pieniä kahakoita punakaartilaisten kanssa pitkin vuotta. Sisällissodan loputtua tuhannet inkeriläiset pakenivat Suomen puolelle pakoon mahdollisia punakaartin rankaisutoimia. Suomen hallitus tunsi velvollisuudekseen auttaa inkeriläisiä, mutta Petrogradin läheisyyden takia se ei uskaltanut alkaa virallisiin toimiin Inkerin vapauttamiseksi. Hallitus perusti Suomeen Inkerin Väliaikaisen Hoitokunnan.

Hoitokunta oli yhteydessä Viron vapaussodassa parhaillaan Pohjan Poikia johtavaan Hans Kalmiin. Käydyissä neuvotteluissa, joissa Kalmia edusti hänen asiamiehensä ja ystävänsä, heimojääkäriaktivisti Herman Stenberg, pohdittiin rämäpäistä suunnitelmaa. Ajatuksena oli, että inkeriläiset ja Pohjan Pojat yhdessä neutraloisivat Petrogravin uhan. Suomen hallitus kuitenkin näki tämän suunnitelman liian uhkarohkeana, ja viimein neuvottelujen ainoa päätös oli lähettää vapaaehtoisia inkeriläisiä Viron armeijaan. Suomi oli mukana organisoimassa vapaaehtoisten kuljetusta Viroon pohjoisen armeijakunnan, Pohjan Korpuksen, riveihin. Samoihin aikoihin Pohjois-Inkerissä vapaustaistelijat kahinoivat neuvostomiehittäjien kanssa, mutta jo pelkästään aseiden puutteiden takia kahakat jäivät pieniksi eikä varsinaista kansannousua syntynyt.

Heinäkuussa 1919 inkeriläiset pakolaiset perustivat väliaikaisen Pohjois-Inkerin toimikunnan. Toimikunnan tavoitteena oli bolsevikkien häätäminen ja autonomian saaminen Inkerille, mistä muodostuisi Suur-Suomen liittovaltio. Suomen hallitus myönsi toimikunnalle luvan järjestyä sotilaallisesti ja tuki heitä aseilla. Pian pieni joukko alkoi kasvaa. Joukko nimettiin pian Pohjois-Inkerin 1. rykmentiksi. Toimikunta oli kesäkuussa 1919 pyytänyt everstiluutnantti Georg Elfvengrenin sen komentajaksi. Rykmentin kouluttajana toimi jääkäriluutnantti Eero Heickell. Rykmentissä oli pian miehiä 590 henkeä. Suurimmalla osalla heistä oli omaisia ja omaisuutta Inkerissä punaisten terrorin kohteena.

Heinäkuun 26. 1919 Elfvengren teki ensimmäisen hyökkäyksen rajavyöhykkeelle. Strategisesti hyökkäysaika ei ollut tarkkaan harkittu, sillä Viron taistelutoimet Länsi-Inkerissä olivat jo tyrehtyneet ja Aunuksen retkeläisetkin puolustusasemissa. Silti rykmentti eteni melko pitkälle, 15 km rajasta Lempaalaan. Kohtaloksi kuitenkin koitui sama, mikä muillekin retkikunnille: hallitus ei suostunut lähettämään reservejä avuksi. Syynä oli, että Elfvengren oli lähtenyt hyökkäämään ilman hallituksen lupaa. Ainoa täydennys tuli ruotsinkieliseltä suojeluskunnalta ammus- ja käsikranaattieränä. Reservien puuttumisen takia rykmentin oli pakko vetäytyä Kirjasaloon. Kovan arvostelun takia Elfvengren laati Rajamaan komendantille kirjelmän, jossa hän selitti toimiensa tarkoitusperiä ja ihmetteli samalla hallituksen suhtautumista hänen toimiinsa. Tämä ei kuitenkaan auttanut ja Elfvengren erotettiin tehtävistään heinäkuussa 1919. Tämä oli melkoinen kolaus rykmentin miehille, sillä Elfvengren oli erittäin pidetty päällikkö heidän keskuudessaan.

Uudeksi päälliköksi nimitettiin entinen Pohjan Poika, luutnantti Elja Rihtniemi. Hän järjesti koko vapaajoukon uusiksi, haali riveihin vapaaehtoisia suomalaisia ja käynnisti linnoitustyöt. Alkusyksyllä miehistöä oli jo tuhat miestä ja aseistusta saatiin armeijan varastoista. Kuitenkin lokakuun alussa Elfvengren kutsuttiin takaisin rykmentin johtoon. Hän oli tehnyt salaisen sopimuksen Venäjän valkoisten kenraali Judenitsin kanssa hyökkäyksestä Pietariin. Vastineeksi hän oli saanut kenraalilta rahaa, jolla miesten palkat saatiin maksettua ja rykmentille hankittua uusia varusteita.

AK_Elfvengren
Everstiluutnantti Georg Elfvengren.

Lokakuun 21. 1919 Elfvengrenin ja Judenitsin yhdistyneet joukot, 1 700 sotilasta, valtasivat Kuivosin aseman ja Lempaalan ja Miikkulaisin kylät Laatokan rannalta, mutta Neuvosto-Venäjän vastahyökkäys 25. lokakuuta pakotti joukon taas perääntymään Kirjasaloon, jossa rykmentti suoritti rajalinjan vartiointia. Kirjasalo oli Suomen itärajalla sijaitseva 30 km²:n kokoinen 400 asukkaan alue, joka oli irtautunut Neuvostoliitosta. Aluetta kutsuttiin Kirjasalon tasavallaksi. Koska bolsevikkien hyökkäys oli mahdollinen, myönsi Suomen hallitus sille  kuukausittaisen määrärahan. Elfvengren oli kuitenkin epäsuosiossa ja välit Hoitokuntaan olivat poikki. “Olisi aika hommata hänet (Elfvengren) lopullisesti hiiteen vehkeilemästä Suomen heimojen asioilla”, kerrotaan Eero Heickellin todenneen.

Viimein Elfvengren sai lopullisesti väistyä. Häntä tuurasi ensin lyhyen aikaa kapteeni Juho Tirranen, sitten majuri Alfred Wansen, Karjalan kannaksen rajakomendantin alaisuudessa. Vahvuus oli 24 upseeria, 237 aliupseeria ja 1 406 sotilasta. Valtaosa upseereista oli suomalaisia heimoaktivisteja, jonkin verran heitä oli myös aliupseereissa ja miehistössä. Kirjasaloon perustettiin sotilassairaala. Samoin siellä alettiin painaa heimoaatemielistä lehteä Kirjasalon Sanomat.

AK_Inkerin_rykmentti
Inkerin rykmentin miehiä Kirjasalossa.

Yhteenotot loppuivat Inkerissä Tarton rauhansopimuksen myötä. Sopimuksessa ei Suomen pyynnöstä huolimatta mainittu sanallakaan Inkerin suomensukuisia kansoja. Erillisessä julistuksessa Neuvosto-Venäjä ilmoitti takaavansa Inkerin suomalaisille kulttuuriautonomian, mutta tätä ei koskaan tultu käytännössä toteuttamaan. Joulukuun 5. Inkerin lippu laskettiin Kirjasalon lipputangosta juhlallisten ja surullisten tunnelmien vallitessa. Jääkärieverstiluutnantti Erik Heinrichs piti puheen, joka päättyi seuraaviin sanoihin:

“Minä tervehdin Inkerin lippua! Pohjolan maiden yhteinen lippumalli, ristilippu, liehuu vielä tänä sunnuntaina juhlakenttämme lipputangossa. Se laskee kohta. Sitä ennen muistakaamme vielä vapauden puolesta kaatuneita Inkerin poikia. Jääkööt ne tänne todistajiksi Inkerin kauneimmista unelmista, jääkööt ne tänne vartijoiksi, kun elävät kohtalon käskystä perääntyvät. Eläköön kaatuneiden muisto, josta Inkerin tulevaisuus on nouseva.”

AK_Kirjasalon_lipputankoLopuksi laulettiin Nouse Inkeri ja Porilaisten Marssi. Lopuksi Pohjois-Inkerin pataljoonan viimeiseksi jäänyt komentaja Jussi Sihvo antoi kello 9.48 marssikäskyn. Inkerin heimosoturit lähtivät Suomen puolelle paikallisen väestön hyvästien saattelemana. Lopullisesti pataljoona hajotettiin Suomen puolella ja inkeriläisistä sotilaista tuli pakolaisia.

AK_pataljoonan_miehet_1920
Pataljoonan miehiä marssimassa Suomeen 5.12.1920.

Ankarista ponnistuksista huolimatta Inkerin vapaus jäi saavuttamatta. Kuitenkin, kiitos Viron armeijan, kymmenen kylää ja 1 800 asukasta jäivät Neuvostoliiton ulkopuolelle. Tätä aluetta kutsuttiin Viron Inkeriksi.

AK_Inkerin_lippu
Inkerin lippu.

Lähteet:

Kemppi, Jarkko 2011: Isänmaan puolesta: Jääkäriliikkeen ja jääkärien historia.
Niinistö, Jussi 2005: Heimosotien historia 1918–1922.

Johannes Kaila

6 KOMMENTIT

  1. Kiitos tästä, toista osaa odotettiinkin jännityksellä! Heimosoturien esimerkki ei ole kuollut!

  2. Mainittava on myös että Gunnar von Hertzen ja Ragnar Nordström vaikuttivat 20-40-luvuilla kansallismielisissä tai suoraan kansallissosialistisissä järjestöissä.

  3. Mutta onko Gunnar von Hertzen von Hertzen Brothers -yhtyeen jäsenten esi-isä ei ole tiedossa…

  4. Kävin tänään tilaamassa uuden Aunuksen Karjalan isännänviirin. Gallen-Kallelan suunnitelman mukaisena. Näin kunnioitan heimosotureiden muistoa ja osoitan, ettei aate kuole koskaan.

Comments are closed.