Heimosodat osa 1: Heimosotien taustaa

Heimosodat ovat pitkälti jääneet pienemmälle huomiolle Suomen historian kirjoituksissa. Kun puhutaan “Suomen heimosodista”, tarkoitetaan sotaretkiä, jotka tehtiin itärajan yli Itä-Karjalaan, Inkeriin, Petsamoon ja Suomenlahden yli Viroon. Ensimmäiset retket Karjalaan ja Petsamoon tehtiin sisällissodan vielä käydessä kiivaana Suomessa. Lue kolmiosaisen artikkelin toinen osa täältä ja kolmas osa täältä.

Vuoden 1918 helmikuussa Suomen sisällissota oli alkuvaiheissaan. Tampereen ratkaiseviin taisteluihin olisi vielä aikaa kuukauden päivät. 23. helmikuuta 1918 Suomen armeijan ja valkoisten joukkojen ylipäällikkö C.G.E. Mannerheim antoi kuuluisan Miekkavala-päiväkäskynsä eli pitämänsä puheen Vaasan senaatin johtamille Suomen virallisille joukoille Antrean asemalla. Puheessaan hän lausui kuuluisat sanat:

“En pane miekkaani tuppeeni ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin…“

Vaikka nämä lupaukset jäivät Mannerheimilta lunastamatta, mikä saatiin karvaasti todistaa 1920- ja 30-luvuilla, innostivat ne Suur-Suomi- ja heimoaatetta suomalaisten keskuudessa. Näin ollen voidaan Miekkavalan antamista pitää vuosina 1918–1920 ja 1921–1922 käytyjen heimosotien lähtölaukauksena. Suomen valtio ei ollut Karjalaan tehtyjen retkien virallinen osapuoli, vaan operaatioita toteutettiin enemmän tai vähemmän suoraan päämajan alaisuudessa vapaa-ehtoisista kootuilla aktivistijoukoilla. Vapaaehtoisia oli koko heimosotien aikana noin 9 000.

Innoittajina retkille toimivat heimoaate, antibolsevismi, Suur-Suomi-aate ja yleinen seikkailunhalu. Suomalaisten kiinnostusta Karjalan veljesheimoihin oli lisännyt myös Elias Lönnrotin kokoama Kalevala, joka oli jo 1800-luvulla herättänyt kansallisromanttisia ajatuksia Suomen kansalaisissa. Kalevala esitteli suomalaisille koko Karjalan kulttuurin rikkauden ja johdatti useita kansalaisia Karjalaan etsimään henkisiä juuriaan ja keräämään talteen kaiken mahdollisen viisauden, jota muinaisilta ajoilta oli jäljellä Karjalan metsiin ja kyliin pesiytyneenä.

Vahvana kävivät myös ajatukset siitä, että Itä-Karjala kuuluu kulttuurinsa, kielensä ja luontonsa puolesta Suomeen. Tavallaan voisi sanoa, että Suur-Suomi-aatteen juuret ulottuvat jo 1800-luvun lopulle. Muun muassa Akseli Gallen-Kallela maalauksillaan ja Jean Sibelius sävellyksillään olivat herättäneet kansallisromanttisia tuntoja. Suur-Suomi-aatteen laittoi hyvin sanoiksi vuonna 1860 runoilija A. Oksanen runossaan “Suomen valta”:

Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Vienansuu,
siin’ on suomalainen mahti
Jok’ ei oo kenenkään muun

I osa: Vienan retki 1918–1919

Ensimmäinen heimosotien retki Vienaan tehtiin kolmen osaston voimin. Sisällissota oli edelleen voimissaan Suomessa. Ensimmäinen retkikunta ylitti rajan Suomussalmen kohdalta 21. maaliskuuta, vain neljä päivää Tampereen taistelujen alkamisen jälkeen. Vaasan hallitus oli suunnitellut Itä-Karjalan valtaamista. Mannerheim oli huolissaan itärajalle paenneiden punaisten aiheuttamasta uhasta. Sisällissodan Varkauden valloituksen jälkeen joukko nuoria heimoaktivisteja oli valmiita lähtemään retkelle rajan yli Karjalan puolelle.

Tätä retkikuntaa johti everstiluutnantti C.W. Malm, Pohjois-Savon ja Kainuun suojeluskuntapiirien johtaja. Tämä sotilassuvun poika ja entinen Venäjän armeijan ratsumestari oli karaistunut jo valkoisten majurina Kuopion ja Varkauden taisteluissa. Mannerheim itse oli suostunut antamaan suunnitelmalle siunauksensa, mikäli Malm eroaisi armeijan palveluksesta. Näin tehtiin, ja Malm osastoineen siirtyi suoraan päämajan alaisuuteen. Nyt hän johti 350 miehen vahvuista Kuopion ja Savon ympäristöistä koottua vapaaehtoisten Vienan Karjalan joukkojen ensimmäistä Vienan komppaniaa.

Toista komppaniaa johti Malmin ystävä ja heimoaktivisti, jääkärikapteeni Toivo Kuisma. Komppania ylitti rajan viikko Malmin osaston jälkeen. Rajaa ylittäessään Kuisma sanoi miehilleen:

“Historioitsija, ota mahtavin honka Karjalan metsistä ja piirrä Karjalan soihin, että vuonna 1918 maalikuun 30. päivänä ylitti toinen suomalainen komppania rajan matkallaan vapauttamaan Vienan Karjalaa.“

Kolmatta osastoa johti jääkärimajuri Kurt Martti Wallenius. Tämä osasto oli vahvuudeltaan 500 miestä, jotka Wallenius jakoi neljään 125 miehen vahvuiseen komppaniaan. Myös suuremman osaston lähettämistä Vienaan pohdittiin, mutta miehistöpulan takia se ei lopulta toteutunut.

Joukkoja ei ollut tarkoituskaan olla niin paljon, että koko Karjala saataisiin miehitettyä, vaan retkikunnalla oli mukanaan 2 000 kivääriä ja muuta aseistusta, joilla aseistettaisiin paikallinen väestö mukaan Karjalan vapauttamiseen ja bolsevismin kitkemiseen. Operaatio oli jaettu seuraavasti: Malmin ja Kuisman oli tarkoitus innostaa Karjalan heimot taisteluun sekä katkaista Muurmannin rata Vienan Kemin kohdalta. Walleniuksen miesten tuli taas etsiä ja tuhota itärajan tuntumassa piileskelevät punakaartilaiset. Yhteisenä tavoitteena oli muodostaa itään niin sanottu kolmen kannaksen raja, joka kulkisi Laatokan, Syvärin, Äänisen ja Vienanmeren kautta.

Ensimmäinen komppania ylitti rajan Suomussalmen kohdalta leijonalipun kanssa marssien yllään siistit Savon musta-keltaiset kokardit, univormut ja “Karjalan puolesta” -teksteillä koristellut käsivarsinauhat. Malm oli painottanut miehilleen, etteivät he olleet miehittämässä Karjalaa, vaan vapauttamassa sen kommunismin ikeen alta. Karjalaisia tapoja piti kunnioittaa ja paikallista väestöä kohtaan tuli käyttäytyä hyvin.

Walleniuksen osaston rajanylitys myöhästyi, sillä sen huonosti varustetut (koko porukalla ei ollut ainuttakaan konekivääriä, pikakivääreitä oli yksi) ja koulutetut miehet alkoivat kapinoida. Ajatus Suomen rajan ulkopuolelle menemisestä ei innostanut heitä. Wallenius sai käyttää kaikki mahdolliset keinot joukkojen taltuttamiseksi, ja viimein rajanylitys Vienaan tehtiin 3. huhtikuuta. Kapina oli kuin esimakua sille katastrofille, joksi retki tuli muuttumaan.

Malmin ja Kuisman joukot olivat saapuneet Vuokkiniemeen, jossa paikallinen väestö otti heidät suopeasti vastaan. 10. huhtikuuta Malmin joukot hyökkäsivät Vienan Kemiin ja Wallenius Soukelon kylään. Kumpikin hyökkäys lyötiin takaisin suomalaisten aliarvioitua bolsevikkien määrän ja varustuksen. Walleniuksen joukoista haavoittui neljä miestä ja Malmin ja Kuisman joukoista kaatui neljä, haavoittui kaksi ja katosi kaksi. Malm vetäytyi joukkoineen Uhtualle, jonne he olivat leiriytyneet koko kesäksi.

Wallenius yritti pian uutta hyökkäystä Soukkeloon. Edelleen aseistuksen ja motivaation puutteen takia hyökkäys ei päässyt perille asti. Osan miehistä paetessa Wallenius keskeytti hyökkäyksen. Kuitenkin suomalaisten hyökkäyksistä pelästynyt punakomentaja vetäytyi oma-aloitteisesti Soukkelosta. Tämä oli hyvä, sillä 30 km vanhasta rajasta sijainnut Soukkelo oli tärkeällä paikalla Vienaan kulkua ajatellen.

Neuvostoliiton ja englantilaisten levittämä propaganda Suomesta Saksan kätyrinä oli tehnyt tehtävänsä eivätkä karjalaiset siirtyneet Suomen puolelle niin helposti kuin oli oletettu. Syksyn tullessa Malmin retkikunta oli miltei hajonnut. Malm itse sairastui vakavasti ja hänen tilalleen retken johtajaksi tuli Kuisma. Hän otti heti johtajana tiukemman linjan vanhoista virheistä oppineena. Kymmenen uskotuimman heimoaktivistin kanssa hän muodosti Suomen vapaaehtoisten armeijan päällystön. Tämä joukko sai kasaan kaksi jalkaväki- ja yhden konekiväärikomppanian sekä valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvudin rahallisen tuen. Sotilaat olivat nuoria, 16–20-vuotiaita, sillä valtiovalta ei halunnut vapaaehtoisjoukkoihin 21–25-vuotiaita kutsuntaikäisiä, joita tarvittiin valkoisten joukoissa Suomen sisällissodan taisteluissa.

Tilanne ei kuitenkaan huomattavasti parantunut; taistelut Englannin tukemaa puna-armeijaa vastaan vaativat veronsa ja Uhtuan suojeluskunnan päällikön, yhden alueen suurimman suomalaisten tukijan, kuoltua meni tuki Uhtuan suojelukunnalta. Kuisman oli pakko vetäytyä syyskuussa Suomen rajan tuntumaan. Kumpikin komentaja tiedusteli lisäjoukkoja päämajalta, mutta Mannerheim ilmoitti, että Viipurin taistelujen takia ylimääräisiä joukkoja Vienaan lähetettäväksi ei ollut. Kuisma päätti vetäytyä Suomen puolella, ja Wallenius taas haetutti Suomen puolelta kaksi tykkiä ja konekivääreitä.

18. huhtikuuta Wallenius yritti hyökkäystä Kilislammelle, tuloksetta – seitsemän kaatui ja 23 haavoittui. Todettuaan vihollisen liian ylivoimaiseksi Wallenius muutti päiväkäskyllään osastonsa Sallan rykmentiksi, joka suoritti tarkkailua ja tiedustelua rajan tuntumassa Vienan puolella. Syksyllä 1 000-miehinen, Englannin tukema Muurmannin legioona ajoi Walleniuksen huomattavasti pienemmän ja heikosta huollosta kärsivän osaston niin ahtaalle, että Wallenius vetäytyi takaisin Suomen puolelle. Sisällissota Suomessa oli päättynyt jo 15. toukokuuta.

Vetäytymisen aikana Kuisman joukko joutui taisteluun englantilaisten tukeman bolsevikkisen Karjalan rykmentin kanssa Vuokkiniemellä. Kovien taisteluiden jälkeen jääkärivänrikki Antti Isopuron 50-miehiseksi kutistunut 2. komppania pääsi hyökkäämään sivustasta 350-henkisen Karjalan rykmentin kimppuun ja ajamaan nämä pois. Hyökkäyksessä kuoli noin 100 Karjalan rykmentin miestä ja vangeiksi saatiin seitsemän. Suomalaisia kaatui 20, mukaan lukien konekiväärikomppanian päällikkö Jussi Sairio. Kuisma järjesti Sairion hautauksen muinaiseen soturitapaan: Täysissä varustuksissa oleva Sairion ruumis asetettiin veneen pohjalle ja peiteltiin kivillä ja havuilla. Sitten vene hinattiin keskelle Aijonlahtea ja upotettiin syvyyksiin.

2. lokakuuta Kuisman retkikunta pääsi vihdoin turvaan Suomen puolelle. Vaikka retki heidän osaltaan olikin mennyt pääosin pieleen, oli kuitenkin viimeisessä vaiheessa saatu voitto ylivoimaisesta bolsevikkijoukosta nostanut miesten mielialaa melkoisesti.

Lopputuloksena Vienan retki oli melkoinen katastrofi: Kuisman osastosta kaatui 83 miestä. Englanti ja Venäjä olivat propagandallaan onnistuneet tulehduttamaan Suomen ja Karjalan heimojen välit. Kuisman miesten saama altavastaajavoitto Vuokkiniemellä oli kuitenkin nostattanut mielialoja ja revanssihenki eli vahvana.

II osa: Viron vapaussota 1918–1920

Osaksi heimosotia lasketaan myös suomalaisten vapaaehtoisten osallistuminen Viron vapaussotaan. Kuten monet muut Baltian valtiot, myös Viro oli pyrkinyt itsenäistymään 1. maailmansodan myllerryksissä. Viro oli julistanut itsensä itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918 Tallinnassa. Pian julistuksen jälkeen Saksa kuitenkin miehitti Viron, Latvian ja Liettuan, näin varmistaakseen kulkuyhteyden hyökkäyksessä Petrogradiin (nyk. Pietari) ja pakottaakseen Neuvosto-Venäjän rauhaan.

Saksalaisten ja virolaisten suhde oli tavallaan melko moniselitteinen; muun muassa Viron suojeluskunnat avustivat Saksaa Neuvostoliittoa vastaan, ja Viron punakaartit taas taistelivat Neuvostoliiton puolella. Puna-armeijan virolaiset sotilaat eivät juuri innostuneet taistelemaan saksalaisia vastaan. Saksan hävittyä he luovuttivat 19. marraskuuta 1918 hallitusvallan Virolle Riiassa. Viron maapäivät kokoontuivat ensimmäisen kerran 21. marraskuuta ja myönsivät Konstantin Pätsin johtamalle hallitukselle laajat oikeudet. Pian tämän jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Viroon ja vapaussota alkoi. Taisteluun punakaarteja vastaan kävivät kaitseliinit eli Viron tasavallan suojeluskunta, vahvuudeltaan 11 000 miestä ja 240 upseeria, mutta vain 4 000 kivääriä. Yleinen vapaaehtoinen liikekannallepano oli julistettu 16. marraskuuta, mutta se oli koonnut vain 800 vapaaehtoista. Näin ollen liikekannallepano julistettiin pakolliseksi kaikille 21–24-vuotiaille miehille. Joulukuussa armeijan vahvuus oli jo 2 300 miestä.

Suomalaisten rooli Viron vapaussodassa alkoi vuoden 1918 lopulla, bolsevikkien ollessa enää 30 km:n päässä Tallinnasta. Joulukuussa perustettiin Viron Avustamisen Toimikunta, joka päätti lähettää Viron avuksi kaksi osastoa: majuri Martin Ekströmin johtaman I Suomalaisen Vapaajoukon (vahvuus 1 100 miestä) ja everstiluutnantti Hans Kalmin johtaman Pohjan Pojat. Kenraalimajuri Martin Wetzer toimi koko operaation päällikkönä.

Ekström oli monissa liemissä keitetty mies; Ruotsin armeijassa hän oli palvellut kersanttina, sitten Saksan armeijassa luutnanttina ja Persian santarmistossa kapteenina ja valkoisten puolella Tampereen taisteluissa Suomen sisällissodassa. Virolainen Kalm taas oli toiminut kapteenina Venäjän tsaarin armeijassa. Bolsevikkien vallankumouksen aikaan hän oli palannut Viroon. Riitauduttuaan virolaisten kommunistien kanssa hän oli paennut Suomeen ja taistellut valkoisten puolella sisällissodassa.

I Suomalaisen Vapaajoukon 1. komppania, noin 500 miestä, saapui Tallinnaan joulukuun alussa jäänmurtaja Tarmolla, Viron puolella taistelevien englantilaisten laivaston suojaamana. Heitä oli vastaanottamassa sotilassoittokunta ja koko Viron sotilaallinen ja poliittinen johto, mukaan lukien pääministeri Konstantin Päts. Virolainen sanomalehti Waba Maa julisti: “Suomen veljet, jos vihollisemme sanovat: Finis Finlandiae, Finis Estoniae, silloin sanomme me: Eläköön Suomi! Eläköön Viro! Me voitamme!” Loput Vapaajoukoista sekä Kalmin Pohjan Pojat saapuivat Viroon paria viikkoa myöhemmin.

Suomalaisten saapuminen nosti virolaisten mielialaa. Ekström johdatti joukkonsa pohjoisrintamalle 5. tammikuuta 1919. Ensimmäiset taistelut heidän osaltaan käytiin kolme päivää myöhemmin. Tosin jo jonkin verran hurjempia miehiä oli jo karannut rintamalle taistelemaan. Suomalaisilla olikin oma tärkeä roolinsa Pohjois-Viron vapauttamisessa. Taisteluissa he kohtasivat myös suomalaisia puna-armeijan joukkoja. Näin ollen voidaan sanoa Suomen vapaussodan jatkuneen vielä jonkin verran Virossa.

Voittoisa Vapaajoukko valtasi Rakveren 12. tammikuuta. 17. tammikuuta 500 Vapaajoukon miestä suoritti uhkarohkean maihinnousun huonossa säässä Utriaan, josta he taistellen etenivät Narvaan. Hurjien taisteluiden jälkeen virolaiset ja suomalaiset olivat vallanneet Narvan seuraavana päivänä. Maihinnousussa ei kaatunut ainuttakaan suomalaista. Narvan valtauksessa kaatuneita oli kymmenen, kadonneita kaksi ja haavoittuneita 30–40.

Narvan valtaus oli ollut todellinen suomalainen voimannäyttö. Uhkarohkeasti luutnantti Anto Eskolan johtamat joukot olivat syöksyneet kaupungin torille noin klo 17.20 ja pystyttivät asemansa sinne. Näistä asemista he lähtivät sitten puhdistamaan kaupunkia kommunisteista pienissä partioissa. Vangiksi saatiin 23 kommunistia, jotka teloitettiin myöhemmin. Vähällä oli myös, etteivät vangeiksi olisi jääneet myös sotakomissaari Trotski ja Viron kommunistijohtaja Jaan Aanvelt. Loput joukoista saapuivat kaupunkiin seuraavana päivänä. Sotasaaliiksi saatiin muun muassa puna-armeijan lentokone.

Narvan valtaus oli myös valtaisa propagandavoitto ja nöyryytys puna-armeijalle. Viron ylipäällikkö Johan Laidoner ylensi Ekströmin everstiksi sekä jakoi ylennyksiä ja kunniamerkkejä myös muille suomalaisille. Koska I Suomalainen Vapaajoukko ei lähtenyt Viron mukana hyökkäämään enää Länsi-Inkerin Jaamaan, sota pohjoisella rintamalla jäi veriseksi asemasodaksi Narvan tasalle koko loppusodan ajaksi. I Vapaajoukko siirtyi reserviin Rakvereen, josta heidät kotiutettiin maaliskuun lopulla. Ekströmin osasto menetti 31 miestä Viron taisteluissa, mikä oli vähemmän, mitä oli odotettu. I Suomalainen Vapaajoukko oli luonut nyt suomalaisille taistelijoille hurjan maineen, jota Pohjan Pojat tulisivat vielä pönkittämään.

Kalmin Pohjan Poikien ensimmäinen taistelu käytiin 31.1.1919 Pajun kartanolla puna-armeijan latvialaista tarkka-ampujaosastoa vastaan. Kartano vallattiin yön turvin pistinrynnäköllä. Voittoisa taistelu vaati kuitenkin raskaat tappiot. Suomalaisista kaatui yksi upseeri, kaksi aliupseeria ja 21 sotilasta. Haavoittuneita oli noin 30. Puna-armeijan kaatuneita oli noin 100, sillä Kalmin periaate oli “vankeja ei oteta”. Seuraavana päivänä Pohjan Pojat vapauttivat punaisesta terrorista kärsineen Valkin 1. puna-armeijan tarkk’ampujapataljoonalta. Tämän jälkeen Kalm sai käskyn jäädä asemiin Valkiin odottamaan lisäohjeita.

Kalm ei kuitenkaan jaksanut odottaa, vaan itse antamallaan käskyllä komensi joukot hyökkäämään Marienburgin kauppalaan Pohjois-Latvian puolelle. Aivan kaikille Viron rajojen ulkopuolelle lähteminen ei ollut mieluisaa, eikä Pohjan Poikien 1. komppania lähtenyt marssille mukaan. Kalmin joukot saapuivat väsyneinä ja nopean lähdön takia huonosti varustautuneina Marienburgin lähimaastoon 20.2. Hyökkäys ilman minkäänlaista tulitukea alkoi uhkarohkeasti seuraavana aamuna. Iltaan mennessä sinnikkäästi taistelleet suomalaiset olivat vallanneet kaupungin. Tappioita oli tullut kolmen upseerin ja 15 sotamiehen verran. Seuraavana päivänä virolaiset saapuivat panssarijunalla ja ottivat kaupungin komentoonsa. 24.2. pidettiin voitonparaati, jonka jälkeen Pohjan Pojat palasivat reserviin Valkiin.

Taisteluväsymys alkoi kuitenkin rasittaa miehiä ja kiristää samalla välejä virolaisten kanssa. Välejä tulehdutti erityisesti humalaisten sotilaiden tappelu, jossa surmansa sai 16-vuotias pohjanpoika Hannes Oksman. Maaliskuun puolivälissä Pohjan Pojat lähetettiin Setmaan Petseriin käymään veristä asemasotaa, joka aiheutti tappioita: 27 kaatunutta, kahdeksan kadonnutta ja 100 haavoittunutta. 29.3. Pohjan Pojat komennettiin takaisin Valkiin, josta heidät pian kotiutettiin. Viroon jäi vielä Kalmin kanssa 200 suomalaista, jotka osallistuivat huhti–toukokuun aikana taisteluihin Mustjoen rintamalla. 29.5.1919 Kalm hajotti Pohjan Poikien rykmentin. Osa heistä siirtyi Inkerin vapaajoukkoihin, osa Viron armeijaan. Pohjan Poikien tappiot olivat kokonaisuudessaan 116 miestä.

Suomalaisten lisäksi Viroa oli tukemassa Venäjän valkoisen armeijan veteraaneja, Englannin laivaston aluksia ja ruotsalaisia ja tanskalaisia vapaaehtoisia. Kovalla yhteistyöllä puna-armeija oli työnnetty pois Virosta tammikuun 1919 aikana. Pitkällisen asemasodan jälkeen aselepo Neuvostoliiton kanssa solmittiin 31. joulukuuta 1919, puna-armeijan suurhyökkäyksen painostamana. Tarton rauhan rajasopimus solmittiin helmikuussa 1920. Sota oli vaatinut Virolta paljon, mutta maa oli säilynyt itsenäisenä.

Ekström toimi 1930-luvulla Ruotsissa kansallissosialistisen Nationalsocialistiska Blocketin (NSB) johtajana. Lisäksi hän taisteli Suomen riveissä talvi- ja jatkosodassa Vapaaehtoisjoukko 3:n everstiluutnanttina. Ekström oli naimisissa ruotsalaisen hammashoitaja Gladys Ekströmin kanssa. Heillä oli kaksi poikaa, Derrick ja Carl. Martin Ekström kuoli Helsingissä 1954.

Kalm taas kouluttautui lääkäriksi ja toimi aktiivisesti Suomen Kansallissosialistisen Työjärjestön aktiivina. Sotien aikaan hän ei ollut rintamalla, vaan toimi lääkärinä kotirintaman puolella sekä everstiluutnanttina Sotavankien järjestysleiri 2:n päällikkönä. Sota-aikana hän kävi myös opiskelemassa Saksassa lääke- ja ravintotiedettä. Sodan jälkeen Kalm pakeni joksikin aikaa Ruotsin kautta Amerikkaan syytteitä vankileirillä tapahtuneista sotarikoksista, jotka kuitenkin hylättiin toteennäyttämättöminä. Kalm toimi aina eläkeikäänsä asti lääkärinä Raumalla, ollen myös eräs Suomen homeopaattisen lääketieteen edelläkävijöitä. Vaimonsa Olgan kuoltua hän muutti poikansa luo Jyväskylään. Eläkepäivinäänkin Kalm kirjoitti artikkeleita homeopaattisesta lääketieteestä ja ravinnosta lääkärilehtiin. Hän kuoli vuonna 1981 lähes 92-vuotiaana.

III osa: Petsamon retki 1918

Keväällä 1918 Petsamoon tehty retki poikkesi Vienan ja Viron retkistä siinä, että retkikunta koostui pääsääntöisesti siviileistä. Retkikuntia oli kaksi. Ensimmäisen johtajana toimi Vaasan senaatin puheenjohtajan Heikki Renvallin veli Thorsten Renvall. Toinen retkikunta taas oli suomalaisten liikemiesten kokoama Lapin rakuunoiden joukko, jota johti lääkäri Onni Laitinen.

Hiihtäen edenneet retkikunnat kohtasivat Petsamossa toukokuun alussa. Pohjois-Venäjän interventiota ylläpitävät britit näkivät tämän uhkana, sillä mikäli suomalaiset saisivat vallattua Petsamon, voisi olla mahdollista, että Saksa pääsisi rakentamaan sinne sukellusvenetukikohdan ja näin vaikeuttamaan brittien toimia Jäämerellä. Neuvostoliiton kanssa yhteistyötä tekevät britit suorittivat 3. toukokuuta 1918 maihinnousun Petsamon seudulle. Maihin nousi yhteensä 100 merijalkaväkisotilasta, 40 matruusia ja 40 puna-armeijan sotilasta. Tästä seuraavat kolme päivää kestivät taistelut suomalaisten ja brittiläis-neuvostolaisen liittouman välillä.

6. toukokuuta britit saivat täydennystä vielä 35 sotilaan, viiden konekiväärin ja 12-naulaisen tykin verran. Vastustaja kävi niin ylivoimaiseksi, että 10. toukokuuta liittouma sai Petsamon haltuunsa ja torjui Suomen vastahyökkäyksen. Kun liittouma sai vielä vahvistukseksi 200-henkisen serbisotilaan reservin, katsoi Renvall parhaaksi vetäytyä takaisin Suomen puolelle ylivoimaisen vihollisen edessä.

Lähteet:

Kemppi, Jarkko 2011: Isänmaan puolesta: Jääkäriliikkeen ja jääkärien historia.
Niinistö, Jussi 2005: Heimosotien historia 1918–1922.

Johannes Kaila