Lähes jokainen on kuullut Auschwitzista, saksalaisesta sota-ajan keskitysleiristä, jossa monien vankien – suurin osa heistä juutalaisia – on raportoitu joutuneen tuhotuiksi, erityisesti kaasukammioissa. Auschwitzia pidetään laajalti kaikkein kauheimpana natsien joukkotuhontakeskuksena. Leirin kauhistuttavaa mainetta ei voi kuitenkaan tukea tosiasioilla.
Tutkijat haastavat holokaustitarinan
Niin hämmästyttävältä kuin se voi näyttääkin, useammat ja useammat historioitsijat ja insinöörit ovat alkaneet haastaa laajalti hyväksytyn Auschwitz-tarinan. Nämä “revisionistiset” tutkijat eivät kiistä sitä tosiasiaa, että suuria määriä juutalaisia karkotettiin leiriin tai että monet kuolivat siellä, etenkin pilkkukuumeeseen ja muihin tauteihin. Puhutteleva todistusaineisto, jonka he meille esittävät, kuitenkin osoittaa, ettei Auschwitz ollut joukkotuhontakeskus ja että tarina joukkomurhista “kaasukammioissa” on myytti.
Auschwitzin leirit
Auschwitzin leirikompleksi perustettiin 1940 nykyisessä Etelä-Puolassa. Suuret määrät juutalaisia karkotettiin sinne vuosien 1942 ja 1944 puolivälin välillä.
Pääleiri tunnettiin nimellä Auschwitz I. Birkenau tai Auschwitz II oli väitteiden mukaan joukkotuhontakeskus, ja Monowitz, tai Auschwitz III, oli suuri teollisuuskeskus, jossa tehtiin bensiiniä hiilestä. Lisäksi oli tusinoittain pienempiä satelliittileirejä, jotka oli omistettu sotatalouden palvelukseen.
Neljä miljoonaa uhria?
Sodanjälkeisissä Nürnbergin oikeudenkäynneissä liittoutuneet syyttivät saksalaisia siitä, että he olivat tuhonneet neljä miljoonaa ihmistä Auschwitzissa. Tämä luku, jonka keksivät neuvostoliittolaiset, hyväksyttiin kritiikittömästi monien vuosien ajan. Se näkyi usein suurissa amerikkalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä, esimerkiksi. (1)
Tänään kukaan maineikas historioitsija, eivät edes ne, jotka yleisesti hyväksyvät joukkotuhontatarinan, usko tähän lukuun. Israelilainen holokaustihistorioitsija Yehuda Bauer sanoi vuonna 1989, että on lopultakin aika tiedostaa, että tuttu neljän miljoonan luku on tarkoituksellinen myytti. Heinäkuussa 1990 Auschwitzin valtionmuseo Puolassa Israelin Yad Vashem Holocaust Centerin kanssa yhtäkkiä ilmoitti, että yhteensä ehkä miljoona ihmistä (sekä juutalaisia että ei-juutalaisia) kuoli siellä. Kumpikaan instituutio ei sanonut, kuinka moni näistä ihmisistä tapettiin, eikä annettu mitään arvioita siitä, kuinka moni siellä väitetysti kaasutettiin. (2) Eräs huomattava holokaustihistorioitsija, Gerald Reitlinger, on arvioinut, että ehkä 700 000 juutalaista menehtyi Auschwitzissa. Hiljattain holokaustihistorioitsija Jean-Claude Pressac on arvioinut, että noin 800 000 henkilöä – joista 630 000 juutalaisia – menehtyi Auschwitzissa. Vaikka jopa tällaiset alemmat luvut ovat vääriä, ne osoittavat, kuinka Auschwitz-tarina on muuttunut jyrkästi vuosien varrella. (3)
Kummallisia tarinoita
Yhteen aikaan väitettiin vakavissaan, että juutalaisia tapettiin systemaattisesti sähköllä Auschwitzissa. Amerikkalaiset sanomalehdet, viitaten neuvostoliittolaisiin silminnäkijäraportteihin vapautetusta Auschwitzista, kertoivat lukijoille helmikuussa 1945, että kekseliäät saksalaiset olivat tappaneet juutalaisia siellä käyttäen “sähköistä liukuhihnaa, jolla satoja henkilöitä voitiin tappaa sähköllä yhtä aikaa ja siirtää sitten uuneihin. He paloivat melkein saman tien, tuottaen lannoitetta läheisille kaalimaille.” (4)
Nürnbergin oikeudenkäynneissä Yhdysvaltain pääsyyttäjä Robert Jackson väitti, että saksalaiset olivat käyttäneet “juuri keksittyä” laitetta 20 000 juutalaisen välittömään “höyrystyttämiseen” lähellä Auschwitzia “sellaisella tavalla, ettei heistä jäänyt mitään jälkeä”. (5) Kukaan maineikas historioitsija ei tänä päivänä hyväksy kumpaakaan näistä ihmeellisistä tarinoista.
Hössin “tunnustus”
Keskeinen holokaustidokumentti on entisen Auschwitzin komendantin Rudolf Hössin huhtikuun 5. päivän 1946 “tunnustus”, joka luovutettiin Yhdysvaltain syyttäjälle Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä. (6) Vaikka siihen viitataan edelleen vankkana todisteena Auschwitzin joukkotuhontatarinasta, se on todellisuudessa väärä lausunto, joka saatiin kidutuksella.
Monta vuotta sodan jälkeen brittien tiedustelukersantti Bernard Clarke kuvaili, kuinka hän ja viisi muuta brittisotilasta kiduttivat entistä komendanttia saadakseen hänen “tunnustuksensa”. Höss itse yksityisesti selitti koettelemuksensa näillä sanoilla: “Todellakin, allekirjoitin lausunnon, että olen tappanut kaksi ja puoli miljoonaa juutalaista. Olisin voinut yhtä hyvin sanoa, että se oli viisi miljoonaa juutalaista. On tiettyjä tapoja, joilla voidaan saada minkälainen tunnustus tahansa, olipa se totta tai ei.” (7)
Jopa historioitsijat, jotka yleisesti hyväksyvät tarinan holokaustijoukkotuhonnasta, tunnustavat nyt, että monet Hössin “todistuksen” yksittäiset lausunnot eivät kerta kaikkiaan ole totta. Esimerkiksi yksikään vakava tutkija ei nykyään väitä, että mitään sellaista määrää kuin kahta ja puolta miljoonaa ihmistä olisi kuollut Auschwitzissa.
Hössin “todistus” väittää vieläpä, että juutalaisia tuhottiin jo kesällä 1941 kolmessa muussa leirissä: Belzecissä, Treblinkassa ja Wolzekissa. Wolzek-leiri, jonka Höss mainitsee, on täysin tuulesta temmattu. Mitään sellaista leiriä ei ollut olemassa eikä sen nimeä enää mainita holokaustikirjallisuudessa. Vieläpä ne, jotka näinä päivinä uskovat holokaustilegendaan, kertovat, että juutalaisten kaasutukset eivät alkaneet Auschwitzissa, Treblinkassa tai Belzecissä ennen kuin joskus vuonna 1942.
Ei asiakirjatodisteita
Tuhansia saksalaisten salaisia asiakirjoja koskien Auschwitzia takavarikoitiin sodan jälkeen liittoutuneille. Yksikään ei viittaa joukkotuhontapolitiikkaan tai -ohjelmaan. Itse asiassa joukkotuhontatarinaa ei voi sovittaa yhteen asiakirjatodisteiden kanssa.
Monet juutalaiset vangit kykenemättömiä työhön
Esimerkiksi on usein väitetty, että kaikki Auschwitzin juutalaiset, jotka eivät kyenneet työhön, tapettiin välittömästi. Juutalaiset, jotka olivat liian vanhoja, nuoria tai heikkoja, kaasutettiin muka heti paikalle saavuttuaan, ja vain ne, jotka voitiin tappaa työllä, pidettiin tilapäisesti elossa.
Todisteet kuitenkin osoittavat, että prosentuaalisesti hyvin suuri määrä juutalaisia vankeja ei kyennyt työhön eikä heitä silti tapettu. Esimerkiksi saksalaisten sisäinen telex-viesti, joka on päivätty 4. syyskuuta 1943 SS:n talouden ja hallinnon päätoimiston (WVHA) työsijoitusosaston johtajalta, raportoi, että Auschwitzin 25 000 juutalaisesta vangista vain 3 581 kykeni työhön ja että kaikki loput juutalaiset vangit – noin 21 500 tai noin 86 prosenttia – olivat kykenemättömiä työhön. (8)
Tämä varmistetaan myös salaisessa raportissa, joka on päivätty 5. huhtikuuta 1944 “turvatoimista Auschwitzissa”. Sen oli laatinut Oswald Pohl, SS:n keskitysleirijärjestelmän johtaja ja se oli osoitettu SS:n johtajalle Heinrich Himmlerille. Pohl raportoi, että kaikista Auschwitzin leirikompleksin 67 000 vangista 18 000 oli sairaalassa tai vammaisia. Auschwitz II -leirissä (Birkenaussa), joka muka oli pääjoukkotuhontakeskus, oli 36 000 vankia, enimmäkseen naisia, joista “noin 15 000 on työkyvyttömiä”. (9)
Näitä kahta dokumenttia ei yksinkertaisesti voi sovittaa yhteen Auschwitzin joukkotuhontatarinan kanssa.
Todisteet osoittavat, että Auschwitz-Birkenau perustettiin pääasiallisesti leiriksi juutalaisille, jotka eivät kyenneet tekemään työtä, mukaan lukien sairaat ja vanhukset, kuten myös niille, jotka olivat tilapäisesti odottamassa siirtoa muihin leireihin. Tämä on Northwestern Universityn tri Arthur Butzin näkemys. Hänen mukaansa tämä oli syy poikkeuksellisen korkeaan kuolleisuuteen paikassa. (10)
Niin ikään Princetonin yliopiston historian professori Arno Mayer, joka on juutalainen, myöntää hiljattain ilmestyneessä kirjassaan “lopullisesta ratkaisusta”, että enemmän juutalaisia kuoli Auschwitzissa pilkkukuumeeseen kuin teloituksiin. (11)
Anne Frank
Ehkä parhaiten tunnettu Auschwitzin vanki oli Anne Frank, joka tunnetaan ympäri maailman maineikkaasta päiväkirjastaan. Harva kuitenkaan tietää, että tuhannet juutalaiset, mukaan lukien Anne ja hänen isänsä Otto Frank, “selviytyivät” Auschwitzista.
15-vuotias tyttö ja hänen isänsä karkotettiin Alankomaista Auschwitziin syyskuussa 1944. Joitakin viikkoja myöhemmin, etenevän neuvostoarmeijan lähestyessä, Anne evakuoitiin monen muun juutalaisen kanssa Bergen-Belsenin leirille, jossa hän kuoli pilkkukuumeeseen maaliskuussa 1945.
Hänen isänsä sai pilkkukuumeen Auschwitzissa ja hänet lähetettiin leirin sairaalaan toipumaan. Hän oli yksi tuhansista sairaista ja heikoista juutalaisista, jotka jätettiin paikoilleen, kun saksalaiset hylkäsivät leirin tammikuussa 1945 vähän ennen kuin neuvostoliittolaiset valtasivat sen. Hän kuoli Sveitsissä 1980.
Jos saksalaisten politiikkaan olisi kuulunut Anne Frankin ja hänen isänsä tappaminen, he eivät olisi selvinneet Auschwitzista. Heidän kohtalonsa, niin traaginen kuin se olikin, ei sovi yhteen joukkotuhontatarinan kanssa.
Liittoutuneiden propaganda
Auschwitzin kaasutustarina perustuu enimmäkseen kuulopuheisiin perustuviin lausuntoihin entisiltä juutalaisilta vangeilta, jotka eivät henkilökohtaisesti nähneet mitään todisteita joukkotuhonnasta. Heidän uskomuksensa ovat ymmärrettäviä, koska huhut kaasutuksista Auschwitzista olivat laajalle levinneitä.
Liittoutuneiden lentokoneet pudottivat suuria määriä lentolehtisiä, puolan- ja saksankielisiä, Auschwitziin ja ympäröiville alueille. Lehtisissä väitettiin, että ihmisiä kaasutettiin leirillä. Auschwitzin kaasutustarinaa, joka oli tärkeä osa liittoutuneiden sota-ajan propagandasotaa, levitettiin radiolla Eurooppaan liittoutuneiden radioasemien kautta. (12)
Selviytyjien todistukset
Entiset vangit ovat todistaneet, etteivät he nähneet todisteita joukkotuhonnasta Auschwitzissa.
Itävaltalainen nainen, Maria Vanherwaarden, todisti leirikokemuksistaan Toronton piirioikeudessa maaliskuussa 1988. Hän oli internoituna Auschwitz-Birkenaussa 1942 sukupuolisuhteesta puolalaisen pakkotyöläisen kanssa. Junamatkalla leirille mustalaisnainen kertoi hänelle ja muille, että heidät kaikki kaasutettaisiin Auschwitzissa.
Saavuttuaan perille Vanherwaardenia ja muita naisia käskettiin riisuutumaan suihkua varten ja menemään suureen betonihuoneeseen, jossa ei ollut ikkunoita. Kauhistuneet naiset olivat varmoja, että he kuolisivat. Kaasun sijasta suihkuista tulikin vettä.
Auschwitz ei ollut mikään lomakeskus, Vanherwaarden todisti. Hän todisti monien toisten vankien kuolevan tauteihin, erityisesti pilkkukuumeeseen, ja hyvin monet tekivät itsemurhan. Hän ei kuitenkaan nähnyt todisteita joukkomurhista, kaasutuksista tai mistään joukkotuhontaohjelmasta. (13)
Juutalainen nainen nimeltä Marika Frank saapui Auschwitz-Birkenauhun Unkarista heinäkuussa 1944, kun 25 000 juutalaisen väitetään joutuneen kaasutetuiksi ja krematoiduiksi päivittäin. Hän myös todisti sodan jälkeen, ettei hän nähnyt “kaasukammioita” tai kuullut niistä sinä aikana, kun hänet oli sinne internoitu. Hän kuuli kaasutustarinoita vasta myöhemmin. (14)
Vapautetut vangit
Auschwitziin internoidut, jotka olivat suorittaneet tuomionsa, vapautettiin ja palautettiin kotimaihinsa. Jos Auschwitz olisi todella ollut huippusalainen joukkotuhontakeskus, saksalaiset eivät varmasti olisi vapauttaneet vankeja, jotka “tiesivät”, mitä leirillä tapahtui. (15)
Himmler määrää, että kuolleisuutta on vähennettävä
Vastauksena monien vankien kuolemiseen tautien, erityisesti pilkkukuumeen, vuoksi, saksalaisviranomaiset, jotka olivat vastuussa leireistä, määräsivät tiukkoja vastatoimenpiteitä.
SS:n leirihallintoviraston johtaja lähetti 28. joulukuuta 1942 direktiivin Auschwitziin ja muihin keskitysleireihin. Siinä kritisoitiin jyrkästi vankien korkeaa kuolleisuutta sairauksien vuoksi ja määrättiin, että “leirien lääkärien täytyy käyttää kaikkia käytettävissään olevia keinoja vähentääkseen kuolemien määrää merkittävästi eri leireissä”. Siinä määrättiin myös, että:
“Leirien lääkärien täytyy entistä useammin valvoa vankien ravitsemusta ja leirin hallinnon kanssa yhteistyössä antaa parannussuosituksia leirien komendanteille […] Leirien lääkäreiden täytyy valvoa, että työskentelyolosuhteita eri työpaikoissa parannetaan niin paljon kuin mahdollista.”
Lopuksi direktiivi painotti, että “Reichsführer-SS on määrännyt, että kuolleisuutta on ehdottomasti vähennettävä”. (16)
Saksalaisten leirimääräykset
Viralliset saksalaisten leirimääräykset tekevät selväksi, ettei Auschwitz ollut joukkotuhontakeskus. Ne määräsivät (17):
“Leirin uusille tulokkaille täytyy suorittaa läpikotainen lääkärintarkastus, ja jos on jotain syytä epäillä heidän terveyttään, heidät täytyy lähettää karanteeniin tarkkailtaviksi.
Leirin lääkärin tulee tutkia samana päivänä vangit, jotka ilmoittautuvat sairaaksi. Jos tarpeen, lääkärin täytyy siirtää vangit sairaalaan saamaan ammattiapua.
Leirin lääkärin täytyy säännöllisesti tarkastaa keittiö, mitä tulee ruoan valmistukseen ja ruokavarastojen laatuun. Kaikista puutteista, joita voi esiintyä, täytyy raportoida leirin komendantille.
Erityistä huomiota täytyy kohdistaa onnettomuuksien hoitoon, jotta vankien täysi tuottavuus ei vaarannu.
Vapautettavat tai siirrettävät vangit täytyy tuoda leirin lääkärin eteen lääkärintarkastukseen.”
Kantelevat ilmakuvat
CIA julkisti vuonna 1979 yksityiskohtaiset, monen summittaisen päivän aikana 1944 (ajanjaksona, jona siellä väitetään eniten tuhotun ihmisiä) ilmasta käsin Auschwitz-Birkenausta otetut tiedusteluvalokuvat. Nämä valokuvat eivät näytä minkäänlaisia merkkejä ruumiskasoista, savuavista krematorion savupiipuista tai kuolemaa odottavista juutalaisjoukoista – siis asioista, joita siellä toistuvasti väitetään olleen ja jotka olisi pitänyt olla selvästi näkyvissä, jos Auschwitz olisi ollut sellainen joukkotuhontakeskus, kuin sen sanotaan olleen. (18)
Absurdit krematointiväitteet
Krematoinnin asiantuntijat ovat varmistaneet, ettei tuhansia ruumiita ole voitu krematoida päivittäin vuoden 1944 kevään ja kesän aikana Auschwitzissa, kuten tavallisesti väitetään.
Esimerkiksi Ivan Lagace, suuren calgarylaisen krematorion johtaja Kanadassa, todisti oikeudessa huhtikuussa 1988, että Auschwitzin krematointitarina on teknisesti mahdoton. Väite, että 10 000 tai jopa 20 000 ruumista poltettiin joka päivä Auschwitzissa kesällä 1944 krematorioissa ja avoimissa kuopissa, on yksinkertaisesti “naurettava” ja “todellisuuden tuolla puolen”, hän julisti valan vannoneena. (19)
Kaasutusasiantuntija torjuu joukkotuhontatarinan
Amerikan johtava kaasukammioasiantuntija, insinööri Fred A. Leuchter, tutki huolellisesti väitetyt “kaasukammiot” Puolassa ja tuli tulokseen, että Auschwitzin kaasutustarina on sekä absurdi että teknisesti mahdoton.
Leuchter on eturivin asiantuntijoita Yhdysvalloissa tuomittujen rikollisten teloittamiseen käytettävien kaasukammioiden suunnittelussa ja rakentamisessa. Hän esimerkiksi suunnitteli kaasukammiolaitoksen Missourin osavaltion vankilaan.
Helmikuussa 1988 hän suoritti yksityiskohtaisen, vielä olemassa olevien tai osittain raunioituneiden “kaasukammioiden” tutkimuksen paikan päällä Auschwitzissa, Birkenaussa ja Majdanekissa Puolassa. Valaehtoisessa todistuksessaan Toronton oikeusistuimessa sekä teknisessä raportissaan Leuchter kuvaili kaikkia tutkimuksensa aspekteja.
Hän tuli tulokseen ja sanoi lausunnossaan, etteivät väitetyt kaasutuslaitokset ole voineet toimia ihmisten tappamisessa. Hän muun muassa huomautti, että niin kutsutut kaasukammiot eivät olleet sopivasti tiivistettyjä tai tuuletettuja tappamaan ihmisiä ilman, että ne olisivat tappaneet myös leirin henkilökuntaa. (20)
Tri William B. Lindsey, tutkiva kemisti, joka työskenteli 33 vuotta Dupont-yhtiölle, todisti myös vuonna 1985 oikeusjutussa, että Auschwitzin kaasutustarina on teknisesti mahdoton. Perustuen huolelliseen paikan päällä tehtyyn “kaasukammioiden” tutkimukseen Auschwitzissa, Birkenaussa ja Majdanekissa sekä vuosien kokemukseensa hän julisti: “Olen tullut tulokseen, ettei ketään tapettu tarkoituksella Zyklon-B:llä (syaanivetykaasulla) tällä tavalla. Pidän sitä ehdottoman mahdottomana.” (21)
Viitteet:
1. Nuremberg document 008-USSR. IMT blue series, Vol. 39, s. 241, 261.; NC and A red series, vol. 1, s. 35.; C.L. Sulzberger, “Oswiecim Killings Placed at 4,000,000,” New York Times, May 8, 1945, and, New York Times, Jan. 31, 1986, s. A4.
2. Y. Bauer, “Fighting the Distortions,” Jerusalem Post (Israel), Sept. 22, 1989; “Auschwitz Deaths Reduced to a Million,” Daily Telegraph (London), July 17, 1990; “Poland Reduces Auschwitz Death Toll Estimate to 1 Million,” The Washington Times, July 17, 1990.
3. G. Reitlinger, The Final Solution (1971); J.-C. Pressac, Le Crématoires d’Auschwitz: La Machinerie du meurtre de mass (Paris: CNRS, 1993). Pressacin arvioista, katso: L’Express (France), Sept. 30, 1993, s. 33.
4. Washington (DC) Daily News, Feb. 2, 1945, s. 2, 35. (United Press dispatch from Moscow).
5. IMT Blue Series, Vol. 16, s. 529–530. (June 21, 1946).
6. Nuremberg document 3868-PS (USA-819). IMT Blue Series, Vol. 33, pp. 275–279.
7. Rupert Butler, Legions of Death (England: 1983), s. 235; R. Faurisson, The Journal of Historical Review, Winter 1986–87, s. 389–403.
8. Archives of the Jewish Historical Institute of Warsaw, German document No. 128, in: H. Eschwege, ed., Kennzeichen J (East Berlin: 1966), s. 264.
9. Nuremberg document NO-021. NMT Green Series, Vol. 5. s. 384–385.
10. Arthur Butz, The Hoax of the Twentieth Century (Costa Mesa, Calif.), s. 124.
11. Arno Mayer, Why Did the Heavens Not Darken?: The ‘Final Solution’ in History (Pantheon, 1989), s. 365.
12. Nuremberg document NI-11696. NMT Green Series, Vol. 8, s. 606.
13. Testimony in Toronto District Court, March 28, 1988. Toronto Star, March 29, 1988, s. A2.
14. Sylvia Rothchild, ed., Voices from the Holocaust (New York: 1981), s. 188–191.
15. Walter Laqueur, The Terrible Secret (Boston: 1981), s. 169.
16. Nuremberg document PS-2171, Annex 2. NC&A Red Series, Vol. 4, s. 833–834.
17. “Rules and Regulations for the Concentration Camps.” Anthology, Inhuman Medicine, Vol. 1, Part 1 (Warsaw: International Auschwitz Committee, 1970), s. 149–151.; S. Paskuly, ed., Death Dealer: the Memoirs of the SS Kommandant at Auschwitz (Buffalo: 1992), s. 216–217.
18. Dino A. Brugioni & Robert C. Poirier, The Holocaust Revisited (Washington, DC: Central Intelligence Agency, 1979).
19. Canadian Jewish News (Toronto), April 14, 1988, s. 6.
20. The Leuchter Report: An Engineering Report on the Alleged Execution Gas Chambers at Auschwitz, Birkenau and Majdanek (Toronto: 1988). Saatavilla IHR:ltä hintaan 17,00 USD, sisältäen postituskulut.
21. The Globe and Mail (Toronto), Feb. 12, 1985, s. M3
Yhteenveto
Auschwitzin joukkotuhonta-tarina sai alkunsa sota-ajan propagandasta. Nyt, yli 40 vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, on aika luoda toinen, objektiivisempi silmäys tähän paljon polemiikkia herättäneeseen lukuun historiasta. Auschwitz-legenda on holokaustitarinan ydin. Jos sadattuhannet juutalaiset eivät joutuneet systemaattisesti tapetuiksi siellä, kuten väitetään, eräs aikamme suurista myyteistä romahtaa.
Menneisyyden vihojen ja intohimojen keinotekoinen ylläpitäminen estää aidon sovituksen ja kestävän rauhan. Revisionismi edistää historiallista tietoisuutta ja kansainvälistä ymmärtämystä. Sen vuoksi Institute for Historical Review on niin tärkeä ja ansaitsee tukenne.
Mark Weber
Kirjoittajasta:
Mark Weber on The Journal of Historical Review’n päätoimittaja. Lehti ilmestyy kuusi kertaa vuodessa ja sen julkaisija on Institute for Historical Review. Weber opiskeli historiaa Illinoisin yliopistossa (Chicagossa), Münchenin yliopistossa, Portlandin osavaltion yliopistossa sekä Indianan yliopistossa (valmistui 1977). 5. päivänä maaliskuussa 1988 hän todisti tunnustettuna asiantuntijatodistajana “lopullisesta ratkaisusta” ja holokaustiaiheesta Toronton piirioikeuden oikeusjutussa. Hän on kirjoittanut monia julkaistuja artikkeleja, arvosteluja ja esseitä monista modernin Euroopan historian osa-alueista. Weber on esiintynyt vieraana monissa radion puheohjelmissa ja maanlaajuisessa Montel Williams -televisio-ohjelmassa.
