Koti Kansallissosialismi.com ADL eli Anti-Defamation League of B’nai B’rith

ADL eli Anti-Defamation League of B’nai B’rith

0

American Dissident Voices -lähetys 10. lokakuuta 1998

Viime viikolla mainitsin äskettäisestä hyökkäyksestä minua vastaan Anti-Defamation League of B’nai B’rith -nimisen juutalaisjärjestön suunnalta (suomeksi järjestön nimi tarkoittaa osapuilleen ‘Ympärileikattujen poikien herjauksenvastainen liitto’, suom. huom.). Annoin esimerkin tavasta, jolla juutalaiset voivat käyttää valtamediaa Amerikassa omien tarkoitustensa ajamiseen. Erityinen huomio, jonka tein, oli, että kaikkien sanomalehtien omistajien ja toimittajien ja jokaisen paikallisen televisioyhtiön omistajan ei ole välttämätöntä olla juutalaisia, jotta kaikki heistä orjallisesti noudattaisivat Anti-Defamation Leaguen politiikkaa. Tämä on hyvin tärkeä huomio – elintärkeä huomio – ymmärrettäväksi, jos me haluamme vapaan yhteiskunnan, ja selitän asiaa nyt yksityiskohtaisemmin.

Mainitsin viime viikolla, että kun Anti-Defamation League (tai ADL) antoi syyskuun 24. päivänä sanomalehdille ja muulle medialle lehdistötiedotteen, jossa he sanoivat, että järjestö, jota johdan, National Alliance, on “kaikkein vaarallisin järjestäytynyt viharyhmä Amerikassa” ja että me olemme “sidoksissa pankkiryöstöihin, pommituksiin ja murhiin kaikkialla maassa”, lähestulkoon koko media yksinkertaisesti julkaisi nämä villit syytökset ilman niiden paikkansapitävyyden tarkistamista. Kaikista sadoista lehdistä, jotka julkaisivat ADL:n syytökset, ainoastaan yksi – Länsi-Virginian Charleston Gazette – edes vaivautui soittamaan minulle ensin ja kysymään kommenttejani. Jotkut sanomalehdistä kertoessaan ADL:n lehdistötiedotteen jopa onnistuivat liioittelemaan ADL:n valheita. Esimerkiksi Tampa Tribune aloitti uutisensa syyskuun 25. päivältä otsikolla: “Kotimainen terroristiryhmä, jolla on seuraajia Tampassa, muodostaa jatkuvan väkivallan uhan, Anti-Defamation League kertoi torstaina julkistetussa raportissa.” ADL:n sanat “kaikkein vaarallisin järjestäytynyt viharyhmä” olivat muuttuneet Tampa Tribunen käsittelyssä sanoiksi “kotimainen terroristiryhmä”. Se on merkittävä muutos. “Viharyhmä” on vääristynyt termi, jota voit käyttää mistä tahansa järjestöstä, jonka politiikasta tai opeista olet eri mieltä. Esimerkiksi ryhmiä, jotka vastustavat aborttia, feministit ja heidän kannattajansa ovat kutsuneet “viharyhmiksi”. “Terroristiryhmä” toisaalta tarkoittaa ryhmää, joka todella on mukana terroristitoiminnassa, kuten pommituksissa, salamurhissa ja vastaavissa.

Sitten on Los Angeles Times, joka kirjoittaa syyskuun 25. päivä tarinassaan, joka perustuu ADL:n lehdistötiedotteeseen, sanoen: “Ryhmän toimintaa [tarkoittaa National Alliancen toimintaa] – mukaan lukien väkivaltaisia rikoksia, kuten ryöstöjä ja pommituksia – on paljastunut 26 osavaltiossa.” Toistan äskeisen: “Ryhmän toimintaa – mukaan lukien väkivaltaisia rikoksia, kuten ryöstöjä ja pommituksia.” Los Angeles Times todella saa asian kuulostamaan siltä, kuin olisin johtajana järjestössä, joka todella tekee väkivaltaisia rikoksia kuten ryöstöjä ja pommituksia normaalina menettelynä, eikö saakin? Se oli Los Angeles Timesin tulkinta ADL:n listasta “rikollisista tapauksista, joilla on yhteys National Allianceen ja sen propagandaan”. Mitä ADL:n lista todellisuudessa ehdottaa on, että monien pommitusten ja murhien suorittajat voivat olla “sidoksissa” National Allianceen lukemalla jonkin kirjan tai pamfletin, jonka National Alliance on julkaissut, tai ehkäpä kuunneltuaan yhden radio-ohjelmistani.

Esimerkiksi yhdessä “tapauksista” ADL:n listalla “rikollisista tapauksista sidoksissa National Allianceen” lukee: “Joulukuu 1995 Fayetteville, Pohjois-Carolina: Kaksi Fort Braggiin sijoitettua sotilasta, jotka olivat myöntäneet olevansa uusnatseja ja raportoidusti lukivat National Alliancen propagandaa, murhasivat afroamerikkalaisen parin.” Kuten osoitin viime viikolla, minä tai kukaan muukaan National Alliancessa ei ollut koskaan kuullutkaan James Burmeisterista ennen kuin hän ampui tuomitun mustan huumekauppiaan kuoliaaksi Fayettevillessä joulukuussa 1995. On kuitenkin mahdollista, että Burmeister kuunteli American Dissident Voices -lähetyksiä tai luki jotain National Alliancen julkaisuja. Paljon meidän julkaisujamme on kierrossa. Burmeister on saattanut myös lukea Valittuja Paloja, Raamattua tai Newsweek-aikakauslehteä, kuka tietää; noissa julkaisuissa kuvataan paljon rikollista toimintaa. Joka tapauksessa, Los Angeles Timesin tulkinta ADL:n väitteistä, että National Alliance on sidoksissa julkaisujensa kautta monenlaisiin rikollisiin tekoihin, on, että me teimme ne: me teimme rikolliset teot itse. Lehti sanoi yksinkertaisesti, että meidän toimintaamme kuuluu “väkivaltaisia rikoksia, kuten ryöstöjä ja pommituksia”. Kukaan Los Angeles Timesista ei edes vaivautunut kysymään minulta ennen julkaisua!

Joten mitä minun tulisi tehdä: palkata joukko lakimiehiä ja haastaa oikeuteen kaikki näistä sanomalehdistä ja kenties ADL myös? Ehkäpä minä teen niin – mutta epäilen, että kukaan, joka on oikeasti ollut mukana häväistyskirjoitustapauksessa, ei suosittelisi sellaista toimintaa. Siviiliriita-asioiden oikeusjärjestelmä Yhdysvalloissa on suunniteltu pelkästään lakimiesten rikastuttamiseksi, ja sen vuoksi järjestelmä antaa ylivoimaisen edun osapuolelle, jolla on eniten rahaa kulutettavaksi lakimiehiin. Ehkäpä joku kokenut siviiliriita-asioihin erikoistunut lakimies, joka uskoo tämän olevan arvokas aihe, ottaa minuun yhteyttä ja tarjoaa palveluksiaan.

Sillä välin, kun odotan sitä, antakaa minun vetää muutamia johtopäätöksiä tästä ilkeästä toiminnasta. Ensiksi mainitsen, etten ole erityisen ärtynyt ADL:lle tästä uudesta raportista, joka leimaa minut Amerikan vaarallisimmaksi mieheksi. Se ei tarkoita sitä, etten haasta heitä oikeuteen, mutta ainakin tiedän, mikä heidän kantansa on. ADL on ammattimainen vihajärjestö. He ovat vihan markkinoijia. Se on tapa, jolla he ansaitsevat elantonsa: myymällä vihaa. ADL hankkii rahansa kourallisen muita juutalaisjärjestöjä – kuten Simon Wiesenthal-keskuksen ja Morris Deesin Southern Poverty Law Centerin – kanssa taivuttelemalla juutalaisia ja wannabe-juutalaisia ympäri maata uskomaan, että he ovat suuressa vaarassa minun kaltaisteni ihmisten suunnalta – mutta jos kaikki vain lähettävät heille mukavan ja lihavan shekin tänään, ADL suojelee näitä juutalaisia ja wannabe-juutalaisia minulta. Ja niin ADL – ja nämä muut vihan myyntimiehet – julkaisevat tarkoituksella pelottelevia lehdistötiedotteita kerätäkseen lahjoituksia. Jos sanomalehdet liioittelevat hieman, niin paljon parempi. Sen vuoksi lehdistötiedotteet tuppaavat olemaan hieman harhaanjohtavia, minkä vuoksi ne on kirjoitettu laskelmoidusti harhaanjohtaviksi.

ADL on vanhin ja voimakkain näistä juutalaisista viharyhmistä Yhdysvalloissa. Se perustettiin 1913, koska juutalainen tehtaanomistaja Atlantassa, Leo Frank, tuomittiin 14-vuotiaan valkoisen tytön, hänen tehtaassaan työskennelleen Mary Phaganin, raiskauksesta ja tappamisesta. Tappaja tuomittiin oikeudessa kuolemaan, ja tapauksen ympärillä oli tuohon aikaan paljon julkisuutta. Voimakkaat juutalaisjärjestöt tulivat Frankin puolustukseksi ja verhojen takaisten liikkeiden avulla he taivuttelivat Georgian kuvernöörin muuttamaan Frankin kuolemantuomion. Tämä räikeän korruptoitunut teko kuvernööriltä, joka työskenteli rikkaiden juutalaisten kannattajiensa kanssa, raivostutti niin pahasti kansaa, että valpas kansalaisten joukko haki Frankin ulos putkasta ja hirtti hänet omatoimisesti. Juutalaiset, ymmärtäen möhlineensä Frankin tapauksen, organisoivat ADL:n tämänkaltaisten tapausten hoitamiseksi taidokkaammin tulevaisuudessa. Kuluneiden 85 vuoden aikana ADL on kasvanut kaikkein voimakkaimmaksi juutalaiseksi painostusryhmäksi ja lobbausjärjestöksi Amerikassa.

Viimeaikaisia ADL:n painostusprojekteja on ollut ajaa asekontrollilakeja ja osavaltioiden lakeja kieltämään patrioottisten ryhmien sotilastyylinen harjoittelu. ADL:n suurin projekti tällä vuosikymmenellä on kuitenkin ollut niin sanottu viharikoslainsäädäntö. Viharikoslait yrittävät rangaista henkilöä siitä, mitä hän ajatteli ennen hyökkäämistä suositun vähemmistön edustajan tai edustajien kimppuun ja hyökkäyksen aikana. Esimerkiksi jos sytytät tuleen synagogan, koska et pidä juutalaisista, voit saada paljon ankaramman rangaistuksen kuin saisit, jos olisit rabbin palkkaamana sytyttänyt synagogan tuleen, jotta seurakunta saisi vakuutusrahat. Tuhopoltto ei enää ole pelkkä tuhopoltto. Nyt on tuhopoltto ja “vihatuhopoltto”. Päättäessään, kuinka asia on, valtio voi tutkia henkilökohtaista kirjamakuasi, tarkistaa millaista musiikkia kuuntelet, tutkia poliittisia ja uskonnollisia vakaumuksiasi, kysyä ystäviltäsi jonkinlaisista poliittisesti epäkorrekteista mielipiteistä, joita sinulla saattaa olla – ja sitten esittää tämän kaiken informaation oikeudessa todisteena sinua vastaan. Koko “viharikoksen” käsite on orwellilainen. Se kääntää perinteiset amerikkalaiset lain ja yksilöllisen vapauden käsitteet päälaelleen. Koska äänekkäin ihmisryhmä ajamassa “viharikoslainsäädäntöä” on juutalaiset, yksikään poliitikko ei uskalla puhua sitä vastaan. Bill Clinton on tämänhetkinen juutalaisten nimitetty mies liittovaltion “viharikoslainsäädännön” ajamiseksi.

Yksi “viharikoksen” kategoria on “vihapuhe”. Itse asiassa sen tekeminen laittomaksi, mitä ADL:n väki kutsuu “vihapuheeksi”, on heidän lopullinen päämääränsä. “Vihapuhe”, tietenkin, on mitä tahansa, minkä he kokevat loukkaavaksi tai vaaralliseksi heidän etujensa kannalta. Koen monet Hollywoodista näinä päivinä tulevista elokuvista loukkaaviksi sekä suuren osan televisio-ohjelmista, mutta voit olla varma, ettei se ole se, mitä ADL:llä on mielessä, kun se kampanjoi “vihapuhetta” vastaan. ADL on erityisesti huolissaan sellaisten asioiden levittämisestä, joita he pitävät vaarallisina ideoina. Se on työskennellyt softantuottajien kanssa kehittääkseen sensuuriohjelmia, jotka voidaan asentaa tietokoneille niin, että tietokoneiden käyttäjät eivät voi löytää poliittisesti epäkorrektia materiaalia Internetistä.

Lobbaaminen perustuslain oikeuksien alas ajamiseksi ei ole ADL:n ainoa aktiviteetti. He ovat myös suurin ja tehokkain yksityinen vakoilujärjestö Amerikassa. Heillä on vakoojia Amerikassa jokaisessa yhteisössä, jossa on juutalaisia tai wannabe-juutalaisia. Raportit kulkevat heidän alueellisista toimistoistaan joka puolelta maata massiivisiin tietopankkeihin New Yorkiin ja Israeliin, missä ADL ylläpitää asiakirjoja sadoistatuhansista amerikkalaisista. Esimerkiksi jos osavaltion lainsäätäjä jossain päin Amerikkaa pitää puheen, jota juutalaiset kuuntelijat pitävät epäystävällisenä Israelille, raportti menee ADL:n tietopankkiin. Jos liikemies kauppakamarin kokouksessa kertoo vitsin, joka voi osoittaa vähemmän suosiollista asennetta juutalaisia kohtaan, ja wannabe informoi ADL:ää vitsistä, siitä liikemiehestä on sen jälkeen asiakirja ADL:n tiedostoissa. Jos osavaltion lainsäätäjä tai liikemies koskaan pyrkivät, sanotaan vaikkapa kongressiin, ADL hakee tiedostoistaan heidän nimillään asiakirjoja, löytää heidän tiedostonsa ja käynnistää kampanjan heitä vastaan “Israelin vihollisena” tai “antisemiittinä”.

ADL ei ole epäröinyt rikkoa lakia vakoilutoimissaan. Huhtikuussa 1993 poliisi hankki etsintäluvat ja teki ratsian ADL:n toimistoihin San Franciscossa ja Los Angelesissa, jolloin he löysivät satoja varastettuja salaisia poliisin asiakirjoja. Jotkut näistä poliisin asiakirjoista koskivat apartheidin vastaisia aktivisteja Yhdysvalloissa, ja ADL oli laittanut eteenpäin kopioita Etelä-Afrikan hallitukselle vastineeksi Etelä-Afrikan poliisin asiakirjoista palestiinalaisten etuja ajavista ryhmistä Etelä-Afrikassa. Tämä aiheutti pahennusta jopa liberaaleissa piireissä, jotka normaalisti ovat ADL:n kannattajia. Tämä tapaus ADL:n varastetuista poliisiasiakirjoista on yhä käynnissä oikeusistumissa Kaliforniassa.

Kuten sanoin, tiedän, mikä ADL:n kanta on. En ole yllättynyt, että he pitävät minun radiopuheitani vaarallisina. En ole yllättynyt, että he haluavat sulkea suuni ja yrittävät tehdä sitä käynnissä olevalla mustamaalauskampanjallaan väittäen, että olen “sidoksissa” pommituksiin ja murhiin. Odotan ADL:ltä sen kaltaista käyttäytymistä – odotan sen kaltaisia valheita. Mikä on todella pettymyksellistä, on varaukseton yhteistyö, jota ADL saa poliitikoilta ja medialta. Esimerkiksi kaksi sanomalehteä, jotka mainitsin minuutti sitten, Tampa Tribune ja Los Angeles Times, ovat pääasiassa ei-juutalaisten lehtiä, ainakin niin pitkälle, kuin olen asiaa pystynyt selvittämään. Olen saattanut erehtyä, mutta uskon, että näiden kahden sanomalehden toimittajat ja kustantajat eivät ole juutalaisia. Joten minkä vuoksi ne valitsivat tavan liioitella ADL:n valheita minusta? Miksi Tampa Tribune kutsuu National Alliancea “kotimaiseksi terroristiryhmäksi”? Miksi Los Angeles Times kertoo, että National Alliancen toimintaan kuuluu “väkivaltaisia rikoksia, kuten ryöstöjä ja pommituksia”? Miksi kumpikaan näistä sanomalehdistä ei ottanut yhteyttä johonkuhun toimistossani ja kysynyt ADL:n väitteistä ennen niiden painamista? Miksei yksikään sanomalehdistä, jotka edesauttoivat ADL:n hyökkäystä minua vastaan, maininnut ADL:n laittomuuksien historiaa?

Antakaa minun kertoa, mitä mieltä minä olen siitä. Uskon, että pääasiallisesti tässä on kaksi tekijää työssä. Kutsun niitä korruptiotekijäksi ja sopulitekijäksi. Tarkastellaan korruptiotekijää ensin. Se on tekijä, joka motivoi käytännöllisesti katsoen kaikkia ei-juutalaisia poliitikkoja, mutta myös monia ei-juutalaisia mediassa. Se on tekijä, joka sai Bill Clintonin täyttämään hallituksensa juutalaisilla ja ajamaan jokaista juutalaista politiikkaa, joita he ovat esitelleet hänelle. Se on tekijä, joka on saanut New Yorkin senaattorin Alphonse D’Amaton palvelemaan juutalaisten etumiehenä juutalaisten suuressa Sveitsin vastaisessa kiristyskampanjassa. Nämä poliitikot eivät työskentele juutalaisille, koska he rakastavat juutalaisia. Kukaan ei rakasta juutalaisia. He tekevät niin, koska he ovat korruptoituneita, koska he ovat valmiita uhraamaan oman kansansa edun palvellakseen juutalaisia, jos he uskovat, että he voivat edistää uraansa toimimalla niin. Monet liikemiehetkin ovat aivan yhtä korruptoituneita kuin poliitikot. He tekevät mitä tahansa, minkä he uskovat olevan heidän bisneksilleen hyväksi, mitä tahansa, mikä tuo heille suurimmat voitot. Jotkut liikemiehet ovat mediabisneksessä. He ymmärtävät, että juutalaiset ostavat enemmän mainostilaa kuin mikään muu ryhmä. He ymmärtävät, että juutalaiset omistavat suuremman osuuden mediasta kuin mikään toinen ryhmä. He ymmärtävät, miltä puolelta leipä on voideltu.

Kun ADL hyökkää kimppuuni, nämä median bisnesmiehet ovat valmiita käymään kimppuuni kuin lauma nälkäisiä dobermanneja tehdäkseen palveluksen juutalaisille. Mielenkiintoinen asia näissä korruptoituneissa ihmisissä on se – olivat he sitten politiikkoja tai mediabisneksessä – että heti, kun he uskovat, että vallan painopiste liikkuu, he hyppäävät. He repisivät palasiksi juutalaiset samoin kuin juutalaisten vihollisetkin. Se on jotain muistiinpantavaa, kun taistelumme etenee.

No, sopulit mediassa ovat mielenkiintoisempia kuin korruptoituneet bisnesmiehet. Olen ollut tekemisissä monien mediaihmisten kanssa vuosien saatossa, ja yksi tekemistäni havainnoista on se, että he ovat trenditietoisin yksittäinen ammattiryhmä yhteiskunnassamme – jopa trendikkäämpiä kuin poliisin työtä tekevät ihmiset. En muista koskaan tavanneeni journalistia omaperäisen idean kanssa tai journalistia, joka ei olisi seurannut juutalaisten virallista linjaa todella uskonnollisella omistautumisella. He kaikki marssivat ideologisesti yhteen tahtiin.

En usko asian aina olleen näin. Ennen toista maailmansotaa Amerikassa oli muutamia journalisteja, jotka kykenivät ajattelemaan itsenäisesti. H. L. Mencken on yksi, joka muistuu mieleen. Tänä päivänä, tietenkin, virallisen linjan journalistit kutistuvat kauhusta ja häpeästä Menckenin nimen mainitsemisestakin. Mencken – uskomatonta! – ei pitänyt juutalaisista, ja toisinaan sanoi niin.

En voi sanoa, että todella ymmärrän, miksi journalistit tänä päivänä ovat sellaisia sopuleja, mutta olen varma, että siinä on kyse muustakin kuin siitä faktasta, että juutalaiset ovat niin voimakkaita mediassa. Olen varma, että siinä on muutakin kuin korruptiota, kuten asia on poliitikkojen ja bisnesmiesten kanssa. Epäilen, että tämän päivän journalistit ovat ihmisiä, jotka ovat sosiaalistuneet voimakkaammin kuin muu osuus väestöstä. He ovat ihmisiä, joihin on kohdistunut voimakkaampi ryhmäpaine olla yhdenmukainen, ja heidät on valittu sen perusteella, kuinka hyvin he ovat mukautuneet paineeseen. Ehkäpä journalismin laitokset yliopistoissamme eivät hyväksy opiskelijoita, jotka eivät sovi sopulimuottiin. Joka tapauksessa, journalisteilla on selvästi hyvin voimakas taipumus pysytellä lähellä laumaa ja suhtautua epäluulolla ja vihamielisyydellä jokaiseen, joka on harhaillut kauas laumasta.

Joten, tämä on yksinkertaistamista, mutta uskon, että syy, miksi niin monet mediahenkilöt rakastuivat Bill Clintoniin heti, kun hän ilmaantui poliittiselle näyttämölle vuonna 1991, on se, että he näkivät hänet yhtenä heidän parvestaan, heidän laumastaan. “Bill marssi meidän kanssamme Vietkongin puolesta”, he ajattelivat. “Bill juhli ja poltti huumeita meidän kanssamme. Hän on yksi meistä.”

He katsovat minua ja ajattelevat: “Tämä Pierce on junaradan toiselta puolelta. Sen sijaan, että hän olisi auttanut meitä tuhoamaan dekaanin toimiston, hän liittyi John Birch Societyyn. Hän ei kuulu meidän parveemme, joten tuhotaan hänetkin.” Joka tapauksessa, uskon, että keskivertojournalistin mielessä on tuon kaltainen ajatuksellinen elementti.

Valoisa puoli asiassa on se, että ihmiset, jotka ajattelevat kuin sopulit ja jotka on ehdollistettu ryhmäpaineella omaksumaan tietynlaiset näkemykset, voidaan varsin helposti ehdollistaa omaksumaan täysin erilaiset näkemykset vain yksinkertaisesti ohjaamalla ryhmäpainetta uuteen suuntaan. Et voi muuttaa itsenäisen ajattelijan mielipiteitä näin, mutta jos laitat 100 000 tyypillistä journalistia työuudelleenkoulutusleirille, valitset heistä tuhat sellaista, jolla on johtajuuspotentiaalia, suoristat näiden tuhannen ajattelua kakkosnelosilla, laitat heidät johtamaan muita ja laitat kaikki muut paitsi 1 000 uudelleensuunnattua johtajaa 300 kaloria päivässä -dieetille, vuodessa jokainen journalisti leirillä on uudelleenohjelmoitu – laihoina, mutta varmasti uudelleenohjelmoituina. Voit päästää heidät vapaiksi täysin varmana siitä, että he seuraavat uutta virallista linjaa aivan yhtä orjallisesti kuin he seurasivat vanhaa virallista linjaa, jopa sen jälkeen, kun he ovat saaneet painonsa takaisin. Sellaisia sopulit ovat.

ADL:n operaatiossa on vielä yksi toinen näkökohta, joka ansaitsee huomiota. Se on sen ohjelma poliisin korruptoimiseksi ympäri maata. Lehdistökonferensseissa, joita he pitivät paikallisissa toimistoissaan viime kuussa, kun he kutsuivat minua “kaikkein vaarallisimmaksi mieheksi”, heillä oli joukko paikallisia poliiseja mukana. Näiden poliisien esiintyminen lavalla ADL:n juutalaisten kanssa pyrki antamaan lehdistökonferensseille virallisen ja hallinnollisen ilmapiirin ja se epäilemättä rohkaisi läsnä olleita reporttereita hyväksymään ADL:n valheet ilman kyseenalaistamista.

Jotkut poliiseista olivat siellä, koska heillä on poliittisia päämääriä. He suunnittelevat pyrkivänsä osavaltioiden päättäviin elimiin jonain päivänä ja he haluavat juutalaisten tuen tälle. Toiset olivat siellä, koska ADL on vuosia väsymättömästi kehittänyt suhteitaan poliisiin. ADL tarjoaa “terrorisminvastaisia” seminaareja poliisilaitoksille ja ohjeistaa poliiseja omalla vihapropagandallaan sillä verukkeella, että heitä koulutetaan tunnistamaan ja taistelemaan “kotimaisia terroristeja” – kuten William Pierceä – vastaan. ADL selviää tästä huolimatta omista rikollisista toimistaan. ADL:n on onnistunut saada poliisit jättämään huomioimatta, että se on jäänyt kiinni poliisien asiakirjojen varastamisesta. Se on hieman pelottavaa. Jos meillä olisi oikeamielinen hallinto, ADL olisi riittävän vaarallinen. Kun meillä kuitenkin on sellainen hallinto kuin Yhdysvalloissa tänä päivänä on, jokaisen kunnollisen kansalaisen täytyy seurata kauhuissaan poliisilaitoksemme romuttamista ADL:n suunnalta.

 

Tri William Pierce