Abdiqadir Hussein ja suomalainen “oikeusjärjestelmä”

Artikkeli julkaistiin 31.8. ensimmäisenä Magneettimediassa, koska Kansallisen Vastarinnan verkkosivut eivät olleet ylhäällä Husseinin vapauttamista edeltävänä päivänä.

Abdiqadir Osman Hussein vapautetaan vankilasta 1. syyskuuta ja hänet tullaan toivottavasti karkottamaan Somaliaan, ainakin näin poliisi on vakuutellut. Hänen tekojensa aiheuttamasta surusta ja kärsimyksestä voi lukea artikkelistamme “15-vuotiaan seurakuntatytön raaka murha Tampereella”. Husseinin tapaus antaa myös mahdollisuuden tarkastella oikeusjärjestelmämme toimivuutta laajemmin.

Huomiota kiinnittävät Husseinin saamat tuomiot. Ensimmäisestä rikoksestaan, 13-vuotiaan tytön raiskauksesta puukolla uhaten, selvittiin kahdella vuodella ja kymmenellä kuukaudella. Oikeusjärjestelmäämme kuuluu lepsuus ensikertalaisia kohtaan, ja suhteessa muihin raiskaustuomioihin tuomiota voi pitää jopa melko pitkänä (90-luvulla tuomioiden keskipituus oli 18 kuukautta). Toisaalta kyseessä on alaikäiseen kohdistunut teko, minkä täytyisi koventaa tuomiota. Lyhyissä raiskaustuomioissa ei tunnuta huomioivan uhrin tai muun yhteiskunnan turvallisuuden näkökohtia.

Seuraavalla rikoksellaan, Tuuli-Maria Ikosen murhalla, Hussein osoitti, ettei häntä ehkä olisi kannattanut niin pian vapauttaa. Tästä hän kuitenkin sai elinkautisen, mitä voidaan pitää tyydyttävänä oikeusjärjestelmässä, jossa kuolemantuomiosta on luovuttu.

Elinkautisessakin on kuitenkin porsaanreikänsä. Vuonna 2005 Hussein pääsi kolmen tunnin lomalle. Hänen ilmeisesti katsottiin olevan nyt ympäröivälle yhteiskunnalle turvallinen, mutta toisin kävi. Hän syyllistyi nelivuotiaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja pahoinpitelyyn, mistä hän sai vain vuoden ja kolme kuukautta vankeutta.

Koska Husseinilla oli jo elinkautinen, oli tuomio siinä suhteessa enää muodollinen. Se oli kuitenkin lyhyytensä puolesta vaarallinen signaali. Toistuvilla rikoksillaan heti tilaisuuden saatuaan hän oli selvästi osoittanut yhteiskuntakelvottomuutensa. Tästä huolimatta Helsingin hovioikeus katsoi vuonna 2015 sopivaksi myöntää armahduksen Husseinille vastoin rikosseuraamuslaitoksen näkemystä.

Nykyinen oikeusjärjestelmä osoittaa hampaattomuutensa erityisesti vaarallisten väkivaltarikollisten kohdalla. Tässä näkyy marxilainen oikeuskäsitys, jonka mukaan rikollinen on yhteiskunnan sortavien rakenteiden uhri eikä vastuullinen yksilö. Kansallissosialistinen ihmiskuva tunnustaa ihmisten erilaisuuden myös rikollisissa taipumuksissa, mikä näkyy poliittisessa ohjelmassamme. Suurimpaan osaan väestöstä parasta rikoksentorjuntaa on ennaltaehkäisy; tarjotaan paremmat puitteet lainkuuliaiseen elämään sekä ylläpidetään aitoa tunnetta kuulumisesta itseään laajempaan yhteisöön, kansaan:

“Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen näkemys on, että suuri osa rikollisuuden vähentämiseen tähtäävästä työstä kannattaa suunnata muualle kuin rangaistusten pituuksiin ja poliisien lukumääriin kaduilla. Mitä epäoikeudenmukaisemmin yhteiskunnan resurssit ovat jakautuneet ja mitä suuremmat erot vallitsevat yhteiskuntaluokkien välillä, sitä korkeammalle nousevat myös rikostilastot.

Tällä hetkellä globaali valtaeliitti ruokkii järjestelmällisesti länsimaissa levottomuuksia ja rikollisuutta käyttääkseen niitä tekosyinä valvontayhteiskunnan rakentamiselle ilman, että kansa protestoi. Valvontayhteiskunnan rakentaminen etenee vauhdilla päivä päivältä. Valvomaton puisto ei kuitenkaan tee kenestäkään rikollista. Tilaisuus varastaa ei aina saa ihmistä varastamaan, vaan syy löytyy useammin yhteiskunnan moraalista ja hengestä. Rikollinen valtio kasvattaa rikollisia ihmisiä.”

On kuitenkin aina olemassa erityisyksilöitä, esimerkiksi psykopaatteja, jotka ajautuvat helposti rikoksen poluille kaikista vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista huolimatta. Täysin rikokseton yhteiskunta on utopiaa. Abdigadir Osman Hussein kuuluu toistuvilla raaoilla rikoksillaan selvästi tähän kategoriaan. Oikea, eettinen ratkaisu näihin tapauksiin on ilmeinen:

“On vastuutonta toimintaa valtiolta päästää ihmishirviöitä kuljeskelemaan kaduillemme. Valtion on myös epäinhimillistä pitää jotakuta lukittujen ovien takana koko elämäänsä. Sarjamurhaajat, törkeisiin koskemattomuuden loukkauksiin syyllistyneet pedofiilit ja esimerkiksi sadoille ihmisille hengenvaarallisia aineita myyneet huumekauppiaat ovat mielestämme menettäneet oikeutensa elää.

Vaikka kuolemanrangaistus onkin peruuttamaton, sovellamme sitä erityisen häikäilemättömiin ja törkeisiin rikoksiin. Kun on näyttöä, ettei mikään vankeustuomio riitä vastaamaan rikoksen törkeyttä, tulee teosta rangaista kuolemalla. Kuolemantuomion väärinkäytösten ja mielivaltaisuuden välttämiseksi pohjoismaisen senaatin on vahvistettava tuomioistuimen päätös ennen kuin se astuu voimaan.”

Samoin voi pohtia niitä viestejä, joita oikeusjärjestelmämme tuomioillaan antaa. Vaikuttaa siltä, että oikeuden mukaan valtion kassakirstu ja loukatut tunteet (erityisesti virkamiesten) asettuvat kansalaisten turvallisuuden edelle. Oikeuksien tuomiot rikkovat kansalaisten oikeustajua; fyysiset rikokset johtavat järjestään melko alhaisiin tuomioihin, kun taas valtioon (veronkierto, talousrikokset) tai valtaideologiaan (kansanryhmää vastaan kiihotus, uskonrauhan rikkominen) suunnatut rikokset johtavat suhteessa koviin tuomioihin. Ne kertovat oikeuslaitoksen prioriteeteista: valtiota tai virkamiehiä kohtaan kohdistuneet loukkaukset tuomitaan ankarammin kuin hallintoalamaisten keskinäiset rikokset.

Tapanilan raiskaustuomioiden yhteydessä esitettiin erilaisia vertailuja rikostuomioista. Erityisesti huomioon nousi vertailu tuomioon nuuskan myynnistä, josta tuli kolmelle tekijälle yli kahden vuoden tuomiot ja lähes miljoonan vahingonkorvaukset valtiolle. Seppo Lehto puolestaan on saanut kaksi vuotta ja neljä kuukautta ehdotonta vankeutta kunnianloukkauksesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sekä uskonrauhan rikkomisesta eli käytännössä loukatuista tunteista. Ovatko nämä loukatut tunteet tai nuuskarikokset todella vakavampia tai samantasoisia rikoksia kuin alaikäisten seksuaalinen hyväksikäyttö?

Mielenkiintoista Tapanilan tapauksessa on myös julkisuus lieventämisperusteena. Tämä haiskahtaa selittelyltä, eikä sitä varmasti olla valmiita soveltamaan vaikkapa kansallismielisten kohdalla, vaikka näissä tapauksissa julkisuus olisi varmasti rankempaa etenkin valtamedian taholta. Tuolla logiikalla Breivikillekin olisi tullut antaa lievennystä hänen iskunsa saaman laajan julkisuuden vuoksi.

Monikulttuurisuuden eräs tragedia on, että eliitin unelmien vuoksi tavalliset kansalaiset saavat kantaa niskoillaan päätösten seuraukset joutuen pahimmillaan murhatuiksi tai raiskatuiksi. Oikeusjärjestelmämme mädännäisyys taas tässä kokonaisuudessa tarkoittaa, ettei edes rikoksista kiinni saatuja tuomita kunnolla. Myöskään kansainvaelluksen mukanaan tuomia vaarallisia yksilöitä ei pystytä tehokkaasti eristämään muusta yhteisöstä. Uhrit tai heidän omaisensa eivät saa oikeutta virallisen oikeuden kautta, sillä tuomiot eivät vastaa kansan oikeustajua, vaan tuomarien ja byrokraattien linjauksia, jotka viime kädessä ovat peräisin yhteiskuntaa hallitsevalta eliitiltä. Tämä näkyy siinä, kuinka hyökkäykset valtion kassakirstua tai valtaideologiaa vastaan tuomitaan.

M. K.